Iloisena kuin luvalle päässyt koulupoika kiiruhti Nils portaita ylös toiseen kerrokseen, jossa rouvan huone sijaitsi. Hän tahtoi yllättää vaimoansa ja avasi hiljaa oven.
Mutta hän pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Takan ääressä puolihämärässä hän näki vaimonsa istuvan silmät kyynelistä punoittavina.
Nopeasti hän väänsi sähkönappulaa ja salaten hämmästystään hän kiiruhti Saimin luo, kumartui hänen puoleensa, sulki hänet syliinsä, hyväili ja suuteli häntä ja sanoi lempeästi nuhdellen:
— Oletko sinä itkenyt? Minkä vuoksi?
Mutta Saimi hymyili jo hänelle.
— Se oli vain lapsellisuutta, Nils… Minä ajattelin Saarilaa, täällä tuntui niin yksinäiseltä… Sinä tulet niin myöhään!
Ja häveten sitä, että hän tällä tavalla otti Nilsiä vastaan hän painautui hänen syliinsä ikäänkuin suojaa etsien. Nils oli niin suuri ja voimakas, ehkäpä hänen läsnäolonsa saattoi karkoittaa hänen synkät ajatuksensa.
Hellästi Nils painoi Saimin mukavaan nojatuoliin, siirsi jakkaran hänen jalkojensa alle ja alkoi sitten seisoviltaan poistaa silkkipapereita suuren käärön ympäriltä.
— Katsos, Saimi, mitä minä olen tuonut sinulle!
Ja hän ojensi hänelle kauniin orvokkikimpun, jonka vieno tuoksu, muistuttaen mieleen etelän aurinkoisia maita, levisi huoneeseen.