Siilo yks ja toinen vaimihmsist rupes itkemä ja vaalen siin jongu miähengi nokam bää. Vilkk pitkitt toimitustas ja sinnk kirve ali hän sitt käsk heijä seisoma voorotelle niingo ryssä ripell. Moni ei taitann ulkko seittmätt käsky ja niill Vilkk anno oikke aika nuhte ja kysys, kui he lukuvooroill ovap pärjänn ittes.
Nii siins sitt käytti molematten dalotte väki läpi eik varast vaa löytynn. Vilkk rupes jo käymä hyvi nolo näköseks, mutt sillo avasiki joku kaappsängy ove — siällppäim bruukata semssi kaappsängyj — ja huus, ett siäll o viäl yks miäs. Ja nii siäll oliki yks trengpoik. Mutt siinäköst ol prässi, ennengo se saatti liikkell. Ja ko se vihdo viime siäld saatti ulos, ni se ol valkone niingo lakan, hiki juaks pisin gasvoj ja se väris, nii ett hamppa helisiväs suus. Kuka hyvänäs olis ilma noidalahjoj taitanns sanno, ett siins se syyline ol, mutt Vilkk pit asjastas kii ja sanos: "Tleestis tänn, junkkar, seisoman dämän girve all!"
Mutt ei se vaa lähtenn liikkeell. Vilkus ol äijä, se vilkautt meihi suu messingis, kaevo esillk komppassis liivim blakkrist, naputtel stää vähä aikka, viittas sinnt talli päi ja sanos: "Tualls se toopp pidäis olema."
Siilo sillt trengpojall vast hätä kässihin dul. Se katos Vilkku niingo mitäki ihmett ja sanos: "Saang mnää puhutellp provissjooni kahdekkeske."
— No, tleestis sitt tänns salim bualell, sanos Vilkk ja nii hes sitt menivä. Mutt kyll se kaappsängy miäs vähä kaukka kaaritelle Vilku alstandik kiärs mennesäs.
Se ol sitt vähä juhlaline hetk, ko Vilkk ja se töine siälls salim bualellp praakkasiva. Kaikk oliva nii hissuksis, ett valla hyvin guulus, ko unengörtynnyk kärväse istahdivap paperim bäällp pöödäll.
Ko mes sitt oli jongu aikka siin odottann ja vauhkotellt toissian, nin dlee Vilkk takasi hoppitoopp kädes, viä se naapurtalo emänäll ja sano: "Pitäkkä vast'edes paremi vaari kapenoistan; em mnää kuli nii usse näit teit, ettän ain doimitaisi net takasin go nek kattova ja nep Parkno velho, luule mnää, ei kelpp mihinkkä."
Kaikk ihmettlivä ja mitäst muut he olsivat taitannt tehd. — Emänd kiitt Vilkku, ja notkistel polveijas häne edesäs, nii ettei ruvenn enä seisalles pääsemä. — Ol se vaa aika peli! Iirot ja mnuu pakkas jo harmittama. Viime emänd sitt kysys Vilkuld, kuip pali hän dahto vaevastas.
— Ei se vaev mikkä ol, vastas Vilkk, — — konst se on, go raha maksa. Mutt em mnää tämsist piänist toimist mittäm balkka tahd. Niit mnää tee vaa aikan guluks.
Emänd olis kaikellakki muatto tahtonn maksa Vilkull häne vaevastas, mutt ei Vilkk vaa suastunns siihe ja nii se asi sitt jäi. — Mutt kyll ehto kulunn ol ja ko emänd men doopeines, ni ol meill maat meno aik käsis.