Harvo mnuu miälestän uni o nii hyväld maistunnk ko sinä ehtopualen ja liki käve, ett koko teaatterreis olis jäänn meild tekemät, nii raskast me nukusi. Mutt kyll turklaisep pitivä murhett siit, ett me heräsi vähä ennengon darvittinga. Yhtäkki ruvetti meijä akknan ali ajelema ettit-takasi ja trumbu ja pilli ja torves soisiva ja ai joukkon guulus vähä kamala mölinä, juur niingo joku kauhja iso sonn olis uhann ruvet ihmisten gimppun gäymä. Kyll mes semsse elämähä heräsi vähä äkki ja Vilkk sanos: "Annast kattot, tleek täst mailma loppu, vai kuik käyne."
Mutt ko mes siin oli aikan stää kamala meno kuulustell, ni me ymmärsi, ett ol valuvaar meijä naaprisan ja Hakkri Iiro rupes pitelemä, jos välisein tunnus kuumald meijä huanesan. Vilkk ja mnää hai ittellen vesiämbri, niingo Raumallp pruukata, ja läksi appuhu. Mutt Iiro sanos, ettei hän lähd mihinkkä, ennengo seinäk kuumald tunduva. Mek karasi vähä äkki jokiranttaha ja ko me oli saann vett ämbreihin, ni me meni siihen dalohon, gom balo. — Ja aika liäsk siäll oliki. Se ol yks rautpuad, kom balo ja ko siäll ol myytt kruutti ja ladatuj patruunoj, ni sild liäkketten geskeld kuulus ai joukko semssi paukauksi, ko olis kymmengund pyssy samall aikka lauast. — Rikkeme harkum bäällp portimbiäles istus yks vanh juudlaisäij ja valittel sekanaisellk kiälelläs: "Voi, voi, kaikki palamaks — — allt brinner — — Iisaki vaatte palamaks — — Saaras nya palttoo brinner, hunda marks koftan" — — — Mutt kesken kaike hän huus: "Vem syytter, kuka ambuu — —" ja kimmatt pelgo hallus pystöhö joka kert kom batruunap paukusiva liäkketten geskell. Mnää rupesi äijä parkka lohduttama, mutt Vilkk anno turklaisill oikke aika kyytti. Ja kyll ol syytäkki. — Ajatelkkast, ko nek klaakkri — en daedp parempi sanno — kattliva vauhkottliivas siin eik pannt tikku risti valkkjat samottakses. Siin ol vaimihmssi ja miähi, nuari ja vanhoj, eik yhdelläkkä oli ämbri kädes, muttkon gateltti vahdatti vaa niingo valuvaar olis jotta lysti oli. Mutt kyll hes saivak kans kunnjas kuull Vilkuld. Viime Vilkk sanos: "Tulkkast Raumallk kattoman, gui valuvaar samoteta; ei siällt tarvitt peljät, ett o vedest puutett, siällk kandava vaimihmse ja mukula ja vanhema miähe vett ja nuarema miähes samottava, eik siäll vaan gukka uskalais tuli valuvaaraha ilma vesiämbri. Mutt Raum ongin Raum ja siäll on gomend, mutt tääll ei ol mittä reglemendej ja kosk ett tet teet tyät, ni em mnääkä viit teijä rytisköijäm bärjät, muutko anda ryähät vaa! Mnää lähdem bois! — Hyväst ny! — Snää, Kalkke, tleef fölis." — Ja me meningi molemat tiähen ämbreinen.
Vilkk ol suuttunnk koko ehto, mutt Iiro sanos: "Pahustak teijän darvitte pistä nokkatan joka paikkaha, olsitt huilann niingo mnääki, ni olsitt paremmallp pääll ny!"
Teaattri edes Kuapus odott meit majavanahkasisas, niingo sovitt ol. Vilkk ost meillk kaikillp piljeti, ja sitt me läksi hakemani baikkatan. Ovells seiso yks miäs, kon gysys meijäm biljettiän. Ja ko me näyti se, ni se olis tahtonn ottas sem bois meild. Mutt Iiro sanos: "Älkkä andakk kekat ittiäm, boja! — Nuujorkis mnuun gansan dehti semmost ja ko mnää pisti itten vähäks aikka ulos teattrist, ni em bääss enä sisällk, konei mnuullt tiketti oli." — Iiro ol, näättäk, oli Ammeriikkas ja puhel vallan diketeist.
Meijä miälestän Iiro ol oikkjas, ja Vilkk sanos sill vahtmestarill: "Jät snää, poik, vaan gaikk prakin guri ja tiäds se, ett täsäs nääkki semssi poikki, konei ol ensmäist kertta pappi kyytis." Mutt äkseerama se pakkas, ennengo mes sisällp pääsi, ja ko hän ol lakannp piljeteist meno pitämäst, ni hän rupes Kuapukse majavannahkassi pälsyj tahtoman bois. Se ol sitt yks kamal miäs. — Kuapuksem bälsyj, kodei se oli jättännp pois niskoildas koko aikank, ko me oli yhdess oli. Niis se poik ol hikkoillt trahtööris ja tohtrill ja nisupuadis; ei mar se niist olis luapunn. "Varastetais viäl", sanos se, ain go mek koiti saad häne jättämä ne vähäksikki aikka. Ja ny ne olis viätt, jumal tiäs, kuik kauas meist. Ei mar jätettykkä niit ny enemppä ko ennengä, vaikk siin vähä riideltti, ennengon Guapus pääs sisällt täödes mundeeringisas. Mutt voitoll me viimengi oli, niingo sanott, ja kaunisse isso salihi mep pääsingi. Kados palo hirmuse iso kruun ja siuill ol stää paitt kynttli vaikk kuip pali. Sali ol väkki täynn niingon girkos ja Kuapus kumars ittes joka haarall, ennengo hän istus ja sanos: "Hyvä ehtopäevä kans, väki hyvä." Mutt Vilkk ol kiukkune ja meinas, ett niillt tarvittis sanno, ett hek kyll ova hartait lysteis istuskleema, mutt ruti laiskoj valu samottama.
Em mnää oli ikänäs enne olit teaattris, vaikkan gans ole ulkmaillp pali oleskeli, mutt Vilkk ja Iiro tunsivas semsekki lysti ja Vilkk sanos, ett hän ol kerra Londos nähnt teaattris semsem bojan, go ol heittän ittes yndkonde ilmoihi, kiärtänn ittes siällk kerra yli niskas ja tuli alas taas seisvaltta. Ja notki se ol oli. Se ol taitann ittes taappäi niim bali, ett se sai pääs kondettes väli ja sitt se ol ruvenns seisoman gättettes nokas ja ko se viäl ol pistännk konttis ylöspäi, niin goko miähe ruumis ol olis sekasi niingon Dolvi housu.
Mutt em me lainkka semmost saann nähd. Kon deaatter algo, ni siihen dul meijä ettem bari vaimihmist ja yks herr ja puheliva ja naurovak krikotiva, eik se mittä lysti oli. Nep puhusivas sitt viäl ruatti, ko em me ymmärtännp pali lainkka. Mutt kyll turklaise niist tykkäsivä. Ja ko nek komeljanttri meniväp pois ja salin dakasein panttim baikoilles jälle, niin durklaise hakkasivak kässiäs yhte niingon gahko! Kuapus kysys Iirold, mitä se merkitte, ko nek kässiäs paukuttleeva.
— Het tykkäävä ett heill o lysti ja tahtova näyttäs se. — Ammeriikkas viheletä, sillon go lysti o ja mnää tykkängi, ett se o vähemä vaevaloist. — No niin, gukin deke miäles jälkke, mutt viheläisi mnää jos täsä vaan dliis jotta hauskemppa.
— Nii mnääki, sanos Kuapus ja Vilkk tykkäs kans, ett semnen gättettem baukuttlemine o lapselist.
Mutt ei siäld mittäm baremppa kuulunn ja me haukottiin gilppa ikävöisän. Vihdo viimen Guapus rupes nuakkuma ja kuarsas ai joukko. Mutt sillon duliki siihe meijä etten vähä lystelinem boik. Se hiistel tapplust yhde herran gans, ko ol iso aikka puhutells siin yht flikka ja lauleskeli ja iisutells sen gans. Ja tapplus siit tuliki. Kuapuski heräs siihe hälinähä ja ol koht asjois kii. Meill ol täys tyä saad häne olema verkalles, ko hän dykkäs, ett se ilonem boik ol ottann huanombualsest kiis siihe herraha. "Tott mar mnää händ neuvos saas", meinas Kuapus, "kyll häne vissi muuto huanost käy tuam bruurin gans." Mutt ei mar käynykkän, go se ilonem boik krottasiki vähä nässist se herra laattjaha ja sillongost turklaise hakkaman gässiäs ja me viheldämä. Kuapus ol nii miälisäs, ett hän dek molemppi, hakkas kässiäs ja vihels. — Ihmelisem bitkäst net turklaise sendä rupesiva meit kattleman, go me näyti elomerkej ja komeljanttrikki lakasivap puhelemast ja vauhkottliiva meit. Eik oli aikkakka, niin dlee se vahtmestrim bahus ja sano, ett meijän däyty lähtip pois.