— Kyllkaiketakki snää meijäm bois ajaisi, mutt eks muist, ett meill ongim biljeti jälill, sanos Vilkk ja pist klappus vahtmestri noka ette. Ja me muukki hain glappun gäsill. Mutt ei se pahailkine miäs vaa lakann jahnamast, ett meijän däyty mennp pois. Sillo Vilkk riisus jakkus, sylk piohos ja sanos: "Jos täsä joku pois mene, ni mnää pelkkä, ett se oles snää, kos vaa sanok, kumppa tiätäs tahdo menn, ovest vai akknast." Ei Vilkk kiukuisas huamann, ett se ol nii erinomane sali, ettei siin oli akknoj lainkka.
Olsitt kuull, mimne upra siins sillon dul. Vahtmestar huus appu ja korjas luus vähä äkkin, go hän huamas, ett hänellt tosi etten dul ja vaimihmses siunasiva ja kläppäsivä. Viimen dlee yks vanha, hyvälaitase näköne herr siihe meijän dyän ja kysy: "Ming tähden de vihelätt; ong tämä teaatter ni huan deijä miälestän?"
— Ei se hyväkä ol, ikävät meillt tääll ol oli. Mutt em mes sendähde viheldänn, mutt ko sendähde, ett täsä äskö ol vähä hauskemppaki joukos — selittel Vilkk.
— No mutt ei sillo vihelttäp pruukata.
— Pruukata mar, kuingastetei pruukatais. Menkkäst Ammeriikkaha vaa, nii saatt kuuli, eik viheletä, sanos Iiro. — Me olengi meripoikki ja ole mailma nähn vähä enemän go moni näist turkulaisist Me ole raumlaissi.
— Vai nii, vai nii, sanos se vanha herr ja rupes naurama ja sitt hän julist kovall äänell jottan goko seorkunnall ja sillongost niill lysti tul niillt turklaisill. Ja kyll mes sitt rauhas istus sai ja vihelttäk kans ja ain go me vihelsi, niin gaikk naurova. Em mnää niit turklaissi oikke ymmär, mutt mnää luule, ett Kuapukses ol oikkeus, ko hän jälkkembäi sanos, ett turklaisill ol oli enemä lysti meist kon gomeljanttreist.
Sitt me menin gaikin gestkeevrihi ja syätti ehtot ja ko ol syätt, nin Guapus men gortteerihis ja mep pani maat. Mutt ennengo nukutti, niim bäätetti, ett huame lähdetän gottik, koht kom banki o avatt ja Vilkk o saann asjas reedaha. Asja lait ol näättäk semne, ett siit saakk, ko me Nästist läksi, ol ruvennk kylmättämä ja ko met tliin deaattrist, ni ol oikkem bakase haju ulkon. Mes sanosingin doinen doisellen, ett jos ei ny vaam bannak kiirusten gäymä, ni mes saan dalve, ennengon gottip päästä. Ja rattaill o vähä surkki kulkkik, ko o rekikeli maas. Sillaill oikke mep pääti. Iiro lupas lähti aamust aikasi Skrama-Noorlundin dyä Valkot ja rattait hakema.
X
Seoravan aamun mnää heräsi jo neljä aigois eng saann enä und. Mnää käändli ja väändli ittiän sängys, mutt kotei siit appu tuli, ni mnää pääti, ett mnää menen gävelemän gaupunkkihi, siks kom bäev tlee. Ja nii mnää teingi. Ilm ol käynn ai vaan gylmemäks ja ko mnää tlii ulos, ni mnää näi, ett yäll ol oli aika pakane. No, ko mnää siins sitt käveli suattan, ni mnuum bist miälehen, ett mnää teem biäne veisu ja veissa se sitt Vilkull ja Iirollk, ko matkall olla. Mnuus o näättäk ai olis semmost piänd vikka, ett mnää sillo dällön dee veisu. Ei semne halu usse mnuum bäällen dul, mutt sitt ko se tlee, ni se o niingon daut ja sillon däyty tehd veisu, ei siin mikkän guri aut. Ja ny mnää oli semsell humöörill. Mnää kävelin goko aamuskautte yht kattu ylös ja toist alas ja löi riimei kokko. — Ei se ol niingä huakkja tyät, ko moni luulis, siins saa sovittas sanoijas sendä vähä monellk kandill, ennengo nep paikkas hakeva. — Mutt olkkon gui hyvänäs, nin dosa vähä enne yhdeksät mnuull ol yks "meripoikkatte veis" valmis ja mnää läksin gestkeevrihi. Ko mnää tlee sinn, ni mnää nää Vilku ja Iiro ja Kuapukse istuvas isos salis pöydä ymbärs todiklasi noka ali. Ilosellp päällp poja oliva ja niin därkkjä pauhamist heill ol, ettei he mnuust mittän diätänn, ennengo mnää sanosi: "On dämäkin gaunist toimitust, ko juadan dodi aamust aikasi."
— Ei tämä todi ol, sanos Kuapus ja siirs sikaris toisse suupiälehe, — tämä on duutninkki. Ja täsä o snuullekki yks, ettes siink kiukuttel.