Ei pojas sanaka vastanns siihem buhessen, go hakivas sänttis ja veivä ne Valko rattaill. Iiro ei soittann enä harmoniikka ja Vilkk käsk mnuu sittop porokello linjaalette aissaha. Ja ko sitt Valko ol tarppeks puhaldann, ni me läksi jällk kottippäim bainama. Nörköksis poja istusiva omis ajatuksisas ja Valkokin garas huanomin, go hän ol saanns semse synnin daaka lissä. — Ei siin vaa monttaka sana puhutt. Kaikk ol nii ykstoikkost ja hiljast. Porokellokim baukus vaa sillon dällö ja muistutt mnuu miälestän lapsehoittajat, ko nuakku kehdo viäres ja tarttu kii vanhan drallituksehes ain go hän hetkeks pääse unevärppeistäs. — Ko näi sitt ol kuljett iso aik ja pääst Nästin gankkall, ni mnää ajattli, ett nyt taedais ollp paras aik ruveta veissama stää veissu, ko mnää oli laittannt Turus. Mnää rupesin goittama, mitä het tykkäisivä, jos pistetäis lauluks ja sanosi: "Tiädättäk poja, mnää olen dehn uude veisu."
— Vai nii, sanos Vilkk.
— Vai uude veisu, sanos Iiro.
Jos mnää tode sano, ni mnuu harmitt semne vastaus. Kon doine vaeva ajatuksias koko aamuskautte saadakses veisun gokko — eik se olekka mikkäm biän dyä — ni odotais sendä, ett toiset tahdoisivak kuuli, mimseld se tyä näyttä, ko se o valmistunn. — Mutt sama se, ajattli mnää, koskett tahdk kuuli, ni olkka ilma, ja rupesi itteksen hyräyttlemä stää uutt veissuan. Kuljetti sitt sillaill jäll virst ja pariki, ni Vilkk räyhäse: "Pahusikost siin nys sitt o, ettes snää veiss niit uusi virssiäs?"
— Ei olk kukkam byytännykkä mnuu veissama.
— Ongost kukkan giäldänns sitt?
— Ei olk kiäldänn eik käskenn ja sendähde mnää veissangi se itteksen.
— Vai ittekses snää täsä veissama ruppe, mutt mnää tykkä, ett om bareve, ettäs ole juur verkalles, ko ettäs siinp pörisek ko mikäkin gorro. — Anns snää, Kalkke, iloll äänes kuulut vaa.
— Kaunist snää pyydäkki, mnää meinasi sanno, mutt ajattli, ett jos mnää se sano, ni ei siit sunkka se hauskemppa tul ja sendähde mnää pääti, ett mnää veissa sittengi se veisu, vaikk mnuu kylläkkin gismitt. Nii händ, kismitt oikke. Mutt mnää olen gaiketakki niingo muukki värs- ja veismaakri, ett ko nek kerra ovas saann jotta valmiks, ni ei mar nes stää ittekses pidäis, ei maaren, gon guuluiks sen dullt täyty. Sillaill oikke. Ja nii se asi päätys, ett mnää kröhäsim bari kertta kurkkum buhtaks, sanosi: — Tämä o yks "Meripoikkatte veis" — ja algo:
Meripoikki meit varjelkkon daevas!
Vaevaloine o elämän dääll,
Ko me ansatte leippätän laevas,
Kaukans seilaile valdmerem bääll.