— Tomsellp päälläk snää ny jäll ole, vaikkas eilä sais semse varotukse? kysysi mnää.
— Älä kohis, sanos Vilkk, ei ny ols sunnunda. — Ja siit ketust ei puhut enä mittä. Se pahus ol nääks joskus joutunn jäneksem baulaha. Lang ol katkenn ja jäännp piukka ymbärs kaula. Sendähde ei nahk lähtenn. Mnää olen dänäp tutkinnas se asja. Arkkipäevän o miäs sendäm bali rohkeve ko sunnundan.
Nii, semne se asi ol. Mutt Tasala muar sure viäl nykki, ett Vilku elämäm baranus kest vaa yhde voorkaude. Ja mnää, ko joudum bitämä Vilkku esikuvanan, dykkä, ett kyll o syyt surrakki.
Kui Hakkri Iiro meijäm belast saksan giälen daedollas
Ko Raumall ol saatt merikoul ja ruvettin dekemän gapteenej ja styyrmannej siäll Vänni sillan gorvas, nin gukast mar sinn olis mennk koulum bengill istuma jos ei Tasala Villk. Nii händ, hän go semnen girimiäs ol, hän ol tiätystengi ensmäine miäs pistämä nimes sen goulun girjoihi. Kyll me hänest koitim bilkka tehd ja kysysi häneld, eik hänehe jo tarppeks järkki ajett siäll Heurthenin goulus.
— Ei maarenga, ei stää piom bohjan gautt pali päähä menn; olett kaiketakkin des se ittestänn huamann, vastas Vilkk, niingo hän olis oli viissave ko me ja niingo siäll Heurthenin goulus olis koitett klopoll mändät järkki meijäm bäähän. Kyll Vilkk se vaa hyvin diäs, ett stää muist syist käytetti ja ett stää Jumala lahja hyvin dasasest tul jaettu mnuu ja Vilku ja Iiron geske. Eng mnää ol viss, vaikk se olis hyväki meillt tehn.
Mutt olkko se asja lait kuit tahanas, summ se vaa ol, ett Vilkk käve yhden dalven girja ja kartak kainlos Vännin goulus ja ko suvi tul, ni hän seilas styyrmannist Saksareisuill. Sillo mnää vast äkkäsi, ettei se Vännin goul ollukka niit kaikkja hullumppi alstandej ja seoravans syksyn istusi mnää jo itt Vänni sillan gorvas. Ja ko mnää talve oli siäll hikkoll ja ajannk kaike mailma viissaudek knuppihin, ni sillt tavalls se jutt lopus, ett ko vede aukesivak keväll, nin Dasala Vilkk ol vanha Minervan gapteenin ja mnää styyrin. Hakkri Iiro me otin gonstaapliks, se ol luanoline asi. Stää poikka ei saatt, näättäk, kouluhu, vaikk olis ihmeit teht.
— Ei sinns sendä jokane järjestäs mennä, sanos Iiro, — kukast sitt enä mastohon giippe, jos mek kaikk täsä kapteeneiks ja styyrmanneiks ruppe ja kävele sikar hamppais ja käde houssuim blakkreis. Ei pojak, kyll niit merimiähi sendän gans tarvita ja pikioravan mnää ole meinann elä ja kuall.
Siihe se asi jäi. Mutt vaikk meist ny ol tullp päälysmiähi, ni em mes sendä Iirot vasta mittä ylppeytt osottannk, kom bidi händ kambraattinan niingo ennengi. Vilkus pakkas kyll asuma vähä semmost herrastlemise henkki, mutt se tul esill vaa sillo harvon, go hän ol saann jongun glasi liiveihis. Sillo ei hän enä sanonnukka, niingon davalisest: "Kuulestis Iiro", muttkon gäytt ain garahtääri ja sanos: "Kuulkkast konstaapel, nyt teijän däyty tehds se ja se", taikk: "Tiätäköst konst, kuis se asja lait o", j.n.e.
Nii händ, semne oikke hän ol ja — niingo sanott — ny olttin gaikin golme Minervas ja painetti Saksa kohde, nii ett rytis. Olitt yks lauanda ehto, ko mes siink kryssäili Ryygeni saarem baikoill. Meill ol kaunist ilma ja Vilkk käsk mnuun gajuttihi; met tei ittellem biänen glasi ja istutti sikari suus ja pauhatti muinassi. No, ko siins sitt istutti ja voitti hyvin gaikin davo, ni Vilku silmäk kiäpautiva yhtäkkin gajuutin gattoho, ja ko hän näk siälls signaalrakettkimbu, ni hän ol koht valmis vehkeines.