— Jaaha, Kalkke, kosk täsä muutongi lysti pidetä, niim bäästetäst yks rakett.
— Ei mar päästetäkkä, sanosi mnää, kyll maares sen diädä, ett semne rakett merkitte, ett me ole henge hädäs; pelastuspaatt tliis tänn ja mes saisi jongun duhane sakko, ko ole heit narrann; nii ett ann ollp päästämät vaa.
— Jaa-a, snuu jutuisas taitaki ollp perä niingo Järmberi valheis. Mutt otetast sendän dua kimpp alas ja katota heit. Tiädäks, nii vanh merimiäs ko mnää olengi, niim, beevele viäkkö, mnää en diäd, kui raketej ilmaham bäästetä. Ja mnuu miälestän jokatte merimiähe sendän darvittis taittak kaks konsti, uid ja raketej päästä. Mutt kui moni meist niihin doimeihin bysty?
— Kyll snuus o oikkeus. Em mar mnääkä sunkka vaan diäd, kui raketej ilmoihi lennätetä.
Sillaikka Vilkk ol siäpann rakettkimbu alas ja ottanns siit erinäs yhde oikke aika junkkri. — Siin mes sitt syynäili stää kaikim buali. Sikari mep pidi seikan dakan, sill ett me ymmärsim beljät stää pahust, ko se siin makas pöydällp pirun gurej täynn. Viime Vilkk sanos mnuu: "Käskest se konst sisälls, se o seilann ammeriikkalaisis manuuareis, kyll mar se nämäkki vehket tunde."
Mnää käski Hakkri Iiron gajuuttihi. Vilkk tarjos hänells sikari ja kysys sitt "Tietäkös konst, kui raketej päästetä?"
— Tiädä oikke. Kuingasten diädäis, vaikken olekkan dalvkaussi Vänni sillan gorvas istunn, sanos Iiro, sytytt sikaris ja vet semssi sauj ko heinleivisköit. "Kattokast, tosa papertollo alapääs on dämä langambätk ja toho noim bistetä valu", lisäs Iiro ja sojott sikaris päi stää langam bäät. Mutt stää ei hän oliska saannt tehd. Se langam bahus rupes, tiädättäk, pihisemä ja kipenöittemä vähä jumalattomast, ja sillo em me ymmärtänn enä muut, ko ett ny om bako paras. Ensmäiseks pyäräytt Iiro ulos, sitt mnää ja viimeseks Vilkk, niingon gapteeni velvolisus ongin, go merell hädäs olla. Eik Vilkk enä kerjenn ovi peräsäs kiip panema.
Me lyyhistysi sitt hissuksis kajuuti seinän daa ja odoti, mitä pit tleema. Eik meijän gaua odottat tarvinn, ennengon gajuutt ol niingon ilmvalus. Ja voi tuhane juhanest stää jytinä ja prätinä, stää paukkna ja puskomist, ko siäld kuulus. Kaikist merkeist me ymmärsi, ett se raketim bahus nyk koitt ylös ilmoihi, niingo semste luand o. Mutt ny ei häm bäässykkä ja kotei häm bääss, ni hän lens, niingo mek kropinoist ymmärsi, seinäst seinähä ja laattjast kattoho ja kadost laattjaha ja koperoitt kaikk nurka läpitt niingom baha tullvahtmestar. Mnää ajattli siins suutuksisan itteksen, ett koit ny vaam boik, koit parastas, kyll se turha olit taita. — Mutt Vilkk väris mnuu viäresän niingo langvyht. Mnää lohduti händ ja sanosi: "Älä yhtä hual, anda häne ny aikas pyristellk, kyll häne viime vissi leppyt täyty?"
— Mutt jos se sytyttä koko lae —?
Enemppä ei Vilkk keijenns suustas saama, ennengo eläm siällk kajuutis muutus juur hiljaseks ja me näim biäne välädykse ilmois ja kuuli hetkem bääst oikke lujam baukaukse. Vilkk konttas laevam beräbualehe ja kysys Savilan Gyärild, ko seiso ruaris: "Näiks mittä?"