Siit on gymmengund aastaikka takasin, gon Dasala Vilkk ja Hakkri Iiro tliiva meill ja kekkasiva mnuu oikkem bahom bäevi. Hetke aikka he istuskliiva ens ja juttlivak kaike mailmattoma, mutt viime Vilkk sanos: "Kuulestis, Kalkke, nys snuun däyty tehd meillp piäne veissumbätkä siit meijäm brankkoorilaiste reisust Turkkuhu."
— Kui mist reisust? kysysi mnää.
— Eks snää mittän diäd? vastas Vilkk. — Koko kaupung siit juttle. Nääks, eiläm balo yks talo Turus ja Nuurberillt telefornatti siit koht, ko valuvaar algo. Hän ilmott se meijäm balokunna varusmestrill ja tämä lähte koht kokkoman gymmengund miäst, lainata Östmannild heonem, banna yks pruutt lammuskoill ja lähdetän Durkkuhu valuappu. Mnää näi itt, ko nep poja läksivä, ja kysysi heild, mihi he ny menos ova. "Turun gaupung palaja me lähde appuhu", sanos varusmestar ja löi heost selkkä. — Mutt Ottla ahte all he olivat tulls siihem bäähä, ett kyll mar Turk palaman gerkke, ennengo hes sinnp pääseväkkä ja tliivakkin gotti jäll. — Eks snääkin dykk, ett se ol vähä liia hättänen deko?
— En diäd, mnuu miälestän o ai hyvä, ko olla auttamisen doimeis täsä mailmas.
— No nii, olkko nys sitt niingi, mutt soveis mar snuu siit sendäm biäne veisun dehd?
— Soveis oikke snuu siit veisun dehd, sanos Iiroki, — ja sen darvittis olls semne, se veis, ett se menis tämä nuati jälkke.
Ja sitt Iiro rupes trallittama mnuu edesän ja tramppas tahti jalallas.
— Ol ny verka, sanosi mnää, — em mnää teill mittä veisuj rupp tekemä, en ainakka, ennengo saan guull, mitä tet teett semsell.
Sillo Vilkk rupes selittämä, ett palokund teke piäne retke ensmäis sunnundan ja ett hän ja Iiro sillo neljä viide muu miähen gans olis olevannas nek, kon Durkkuhu läksivä ja ett he veissaisiva ne värsyk, ko mnää tee.
— Om mar teill vaan guri, sanosi mnää, — ja kyll mnää teills se veisungin dehdt taedaisin, gosk teill o ni sopev nuatt. Mut sill ehdoll mnää se sitt tee, ettett saas stää levittä ymbärs mailma mnuu ja palokunna harmiks.