Tätä ei Vilkk olis saannk kysy. Iiro nokk lens koht jällp pystöhö ja se vanh koppelemine algo uudestas. Ei se sanaka sanonnk, kon gopist tuhgam bois sikaristas ja rupes vetelemä saujas. Ja nii se olis meit taas kiusann, Jumal tiäs, kuik kauva, jos ei Vilkk uudestas olis uhann menn maat. Sillo ei auttanukka vikuroittemine, muttkom boik jouduski vähä äkki viljelemäni buhelahjatas.
— No, odotast nys sendä, Vilkk! Asja lait o nääks semne, ett mnää olen gäskett — lapsen gummiks.
Siins se sitt ol se Iiro suur salasus ja suur se oliki. Me oli viäl
enemä hämmästynnyk ko sillon, go hän gnalli lainaks pyys. Vihdo viime
Vilkk pääst pitkä vihelykse ja sanos: "Vai kummiks snää olek käskett.
No, kaikki täsä mailmas kuule, ennengon guale."
— Kummiks oikke mnää olen gäskett ja tahdoisi menns semssen doimituksehe vähä niingon girkktamineis. — Näättäk, ko stää tlee vanhemaks ja arvokkamaks ja elä ihmsiks, ni uskota miäst semssingin doimeihi, puhel Iiro ja silmä vilasivap pääs ja suu ol messingis, nii ett hyvi näys, ett se nautes meijä hämmästyksestän.
Mutt meijä miälestän hän ol liia ylppi ja ko hän siink kehtas ruvet puhelema sinnp päi, ettem me oli elänn ihmsiks, ni mek karasi molema hänen graivärkeihis kii ja sillo Iiro huamasiki, ett hänell ol tosi käsis ja hänen däydys nöyrtty. Mutt vaikk mek kuing olsin gysynn, ett kene lapsen gummiks hän ol käskett, ni em mes saanns siit seikko. Eng mes sill juur pali väliäkkäm bitänn. — Vihdo viime Vilkk sitt men harkustas ottama sen gnalli, anno se Iiroll ja sanos: "Kas se, otny, muttkat ettes, kuis snuun gäy, joses tuas stää samas reedas takasi."
Ei Iiro puhunns sanaka, ei luvanns stää eik tätä, mutt ko ott plakkarpeilis kättehes, paino knallim bäähäs, ott sem bois taas, kamppas hiukses hiuka otalls, sovitt uudestas knallim bäähäs ja vahtas ai joukkom blakkarpeilihis. Sitt hän rupes sikarias sovittleema; ens se pistettin doisse suupiälehe, mutt ko hän ol aikas peilihis kattonn, nii se jätettingin geskells suut, peil pistettim blakkrihi ja knallill annettim biäm buff, ni ett se men hiukan gallellas. Sitt hän men menoijas ja jahnas mennesäs ittekselles: "Mnää olen gäskett lapsen gummiks; mnää olen gäskett lapsen gummiks." — — —
Vilkk ja mnää kattli niit Iiro vehkeit ja istusi niingo nuijall lyädy. Mutt ko Iiro ol menn, ni Vilkk sanos: "No ol mar siin Iiros ny äijä, mutt annast katto, eik ylppeys nykkin gäy langemukse edell."
— Nii händ, annast vissin gatto, sanosi mnää ja läksin gotti.
II
Seoravam bäevä ehtost mnää jäll istusin Dasala Vilkun dykön samois toimeis ko edelisen ehtonakki. Ulkons sado niingo saavist kaattai ja kura ol kaduillp polvihi astikk. Juur ko mes siins sitt istusi ja ihmettli viäläkki stää Hakkri Iiro ylppelemist eilä, ni mek kuule, ett joku kola porstos ja haparoitte ove avand. Vihdo viime se sai ove auk, ja jos uskott taikk ei, ni se ol Hakkri Iiro, ko siäld kiipust yli kynnykse. — Mutt mimses ruakos! — Se ol kuras silmihi astikk, vaattes se oliva revityp pahom bäevi, lakki ei sill oli lainkka, mutt se sija sill ol pääs hirmuse suur haav, ni että päänahk roikus valla silmill eik taulvärkist näkynn muut ko aline osa ja töine silm. Ja vert se spruuttas niingo häijän gurkust Päälsem bäätteks hän ol — niingo me merimiähes sano — niin "duu blokk" kom bääsiki.