Ko mep pääsi sinns sitt, ni me huamasi itt, ett Turun gaupung ol juur vanhas paikas. Se ol meill aika fomm ja met teingin "grugom", ko meijä Ruskon ol huilanns siäll aikas.
Ny o lopp tämä veis, se ol surkki se reis, mes sai apskeedin goht, ko siäld tilitti, yhdeks pualtiimaks vaa, sill ett prankkoor ei saa mistän dämmössinäi velikultti.
— Kyll se kelppa, sanos Vilkk, ko mnää oli lopettann, ja sitt he läksivä eik niim bali, ett olis "suurkiitost" sanott. — Mnuu harmitt sendä vähä kamalast, ettän oli heit auttama ruvenn.
Seoravans sunnundan ehtopäevällk, konei mnuull oli muutakkan doimitust, ni mnää pääti lystiksen mennk kaupungindalohon, go siäll olivas semsep palokundlaiste naamjohuvit, taikk miks heit sanota. Ja hausk siäll olikin gatellk kaike mailma hullutuksi, ko he olivak keksinn lystikseks. — No, ko mnää siins sitt kävele ja kattle ymbrillen, ni vedetä se vaate siälls salim beräll ylös ja kymmengund palokundlaist tlee naamris silmill ja pruuttak kädes sinns salim berällk, kon deaattri näytetä, ja heijäm bäämiähes ruppe veissama niit värsyj, ko mnää olin dehn. Ja joka värsy jälkke he ottiva uudestas se lopposa ja marsesiva ymbärs salim berä. Kyll mnää koht tunsi, ett se ol Hakkri Iiro, ko siinp päämiäs ol, ja ymmärsi sen gans, ett he oliva jällp pelannp prakimbeli mnuun gansan. Mutt em mnää kerjenns siink kaua fundeeraama ja suututtleema, sillett yks ja toinen, go se veisun guul, meinas, ett tomne ei olk kenenkkä muun go Anundilan Galkken dyät, ja sillo mnää rupesim belkkämä ett palokundlaise näytäisivä mnuull, mist seittmä hirtt poikk ol siint talos. — Nii händ, liässuhu mnää lykkäsi ja vähä nässist.
Jälkkembäi mnää sai sitt kuuli, ettei mnuu olis tarvinnp pakkoho lähti. Palokundlaise olivak kaikk ymmärtänn, ettei sill veisull mittäm baha meinatt.
Mutt aika kiäru mnää anno Vilkull ja Iiroll, ja se mnää sano, ettem mnää enä ikänäs rupp heilli veisuj tekemä.
Tasala Vilkk pauha meillp pyssyist
Siink koht jälkken Gynttlä samant talvenk, ko met Turusakkin gäve, Vilkku luanist nii erinomasest, ett hän sai ammutuks sude. Ja sillongost hänes vast äijä ol. Eik ol ihmekä. Ei sendähde, ett sudeist siihe aikka mailma puutett oli olis, ei maare. Kaupungi nurkis nes sillon garaliva, mutt harvo heit sembualest tapettu saatti, ja ko Vilkk ny ol ambunns semsem bedo, nin goko kaupung meinas, ett se vast pyssmiäs ongi, se Tasala Vilkk. Ja Vilkk ol nii ylppi, ett valla syljeskel pisi rinnoijas.
Yks ehto mes sitt kaikin golmen giskosi se suden Dasalam bakartuvas ja ko se tyä ol teht, ni mentti salihi istuma ja juhla pitämä. Iiro ol ollk koko ehto nii hissuksis, ett mnää valla hyvi ymmärsi, ett hänell ol jotta erinomast tuumalemist, ja ko siin nys sitt istuttim böydä ymbärs, ni hän jua klasis tyhjäks, lyä sen böyttähä ett yks helin vaa o ja sano: "Jaa-a, ny ongi asi semme, ett tämä poik osta ja pyssy ja ruppe kans sussi ampuma. Ko sais vaa josta semsem byssy ett käy hyvi."
Meijä lensiväs silmä ens vähäm bystö, mutt sitt me rupesi naurama ja Vilkk sanos: "Oi voi sendän, gumssi snääkim bauha. Niingon gaikk olis valmist kos vaa saisis semsem byssyn, gon gäy hyvi. Ei, Iiro, ei se sendä vallam byssym bääll ol. Nääks pyssyn dakant tarvita ja jotta; siällt tarvitam byssmiäst ja ongost se sanott, ett snää oles siks luatt. Mnää ole syndynnp pyssmiäheks, mutt siit ei tiäd mittä, ett ong snuus stää vikka. Se on gans, nääks, yks Jumala lahi, ko anneta synttyis, eik saada oppemall."