— Ole oikke, mnää vastasi, — osti uudem byssy ittellen ja ole stää ny vähä niingo freistamas.
— Vai om mar snuull uus pyss; annast mnääkin gato stää.
Ja mnää hull annom byssyn Vikun gässihi. Se kattel stää ens joka kandild, sihtaskel sillk kolmell eri haarall, ja ko se ruakoton viime ol pannp piipum bää suuhus ja puhaldanns siihe, ni se anno se mnuullt takasi ja sanos: "Kyll se hyvi henges pitä, mutt käyköst se ja?"
— Ei, kyll stää pahust roikottat täyty, vastasi mnää, kon diäsi, ettei Häpplämberä Viku ymmärtänp pyssyst enemppä kon Diilvuaren damm taevan dähdist, vaikk hän ny ol nii viissa ja ymmärtäväise näköne. Ja nii me erosi.
Ko mnää sitt hetke aikka oli siink käveli, ni mnää vihdo viime näim byy yhdellp puuoksall, oijensim byssyn ja täräyti stää koht. Mutt jos uskott taikk ei, ni ei se paha pudonn, eikän, go lens toissem buuhu ja vahtas mnuu siäld puun dyven dakka, niingo olis tahtonns sanno: "Katost tota, ko o saannp pyssyn grapan gättehes ja sojottle ja paukuttle niingo mikäki." Mnuu harmitt vähä kamalaste se lind. Mutt älästis hual, mnää ajattli, älästis hualk, kyll snää ny luulek korjus olevas, kodei snuust näyk kom bää, mutt tiäds se, ett täsä ongi semnem boik, kon goppa luadillp pyyt päähän gosk hyvänäs. Ja sitt mnää paningim byssyn oikken duell, sihtasi stää linttu raatto päähä ja laukasi. Mutt ei pyy ko lensi pyräytt jällk kapple matka ja piilott ittes, niingom byy pruukka. Ja sinns se jäi mnuust ja siälls se o viäläkki mnuum bualestan. — Kyll se ymmärätt, kuis suuttunn mnää oli, ja se mnuu viäl enemä suututt, koden enä nähn mitta muutakka linttu taikk metäelävä, ettän olsi saann uudestas onnian goitta. Engä nähnykkän, gon durham bäite mnää siink käveli. En löytänn Äöhö-järvest suarssiakka, vaikkan giärsi melkken goko järve ja meni viäl Lensum baikoill yli joengi. Mutt semne se pyssmiähe onn o, ja kon gerra yks klumm tlee, ni niit tlee ussemangi, ajattli mnää ja rupesi odottama ett mikä harm mnuull ny viäl tulleka. Eik mnuun gaua odottat tarvinnukka.
Ko mnää olim bääss siihe Mälikän danhua suum baikkoill, ni mnää näi orava yhden goivu ladvas. Hyvi se siin näysikin, go ol Mikom bäevä aik, ettei oli lehdeijäkkä enä puis, ko joku aino siällt tääll. Mnää pysäsin gattlema stää, ko se siin istus kuusemommone etukondettes välis. Ja ko mnää stää siink kattli, ni mnuum bist päähän, ett mnää ammu sengin, gosken muutakka ols saann. Mnää sihtasi sitt stää keskellk kroppa, sanosi itteksen, ett "Kyll snääki elukk park nys siins sendä viimest kuusemommost sortteera", ja ammusin däräyti. Mutt ei orav juur pali tiättos pistänn. Eikän, gom ban vaam bari kertta: Tjukk, tjukk, ja rupes jällk kuusemommostas kiärittleemän gäpälättes välis. — No, mutt ny ova vissin gaikk metä-elävä noidutu, ajattli mnää, ladasi uudestas pyssyn ja ammusi jäll. Mutt ei siit sem baremppa tuli, siäll orav vaa istus koivus niingo muin miähin, eik muut tehnk kon gääns selkäs päi mnuu niingo olis meinann ett "Koitastis kert täldäkkin gandild, taita luanistap paremi."
— Vai pilkka snää mnuust ruppet tekemä — ajattli mnää, ladasi jällp pyssyn ja ammusi uuden gerra, vaikkan oli niin suuttunn, ett koko ruumin väris kiukust. Orav kimmat vähä äkki ylös, heitt kuusemommoses menemä ja kas näim bainaman goivuladva ylimäisse nippuhu. "Vai ylöspäi snää pakka, ko mnää snuu alas koita" — kihisi mnää kiukuisan ja rupesim banema uutt ladinkki pyssyhyn. Mutt sillo mnää huamasingi, ettei mnuull oli enä yhtikä luadi jälill. Se mnuu vast kismitt, eng mnää harmeisan taitannt tehd muut ko heriti nyrkkiän sill oravam bahall ja sanosi: "Nääks, semssi puffej tääld annetam, berhanam bihknokk." — Kyll mnää ny ymmärsi, ett mnää oli saanns semsem byssyn, gonei tap, ja semne o, niingot sanott, viheljäinen galu. — Mnää läksingi sitt kotti oikke aika kiäru. Ja ko mnää pääsi sinn, ni mnää pani sem byssym bahukse naulaha ja pääti, ett ko mnää saan Gnihtin kässihin, ni mnää sano hänell oitis päi silmi, ett hän o mnuun gekann.
Eik ollk kulunn kom bari päevä se jälkke, nin Gniht tul meill ja mnää anno hänell oikke aika pyhkes siit pyssyn gaupast. Mutt ei Gniht ko nauro vaa, ja ko mnää oli saarnan lopettann, ni hän gysys: "Ekköstis snää andanns stää pyssy viärän gässihi, ennengos sill rupesi linnuj ambuma."
— Viärän gässi! — mnää sanosi — kene viäran gässihi mnää se andann olsin, godei mnuu vastangan tuli yhtä ihmist, mutt ko se Häpplämberä Viku, ja se ei ole mnuull mikkä viäras enemppä kon deillekkä.
— Vai nii, mutt sanostis ny, annoks snää pyssys Vikun gässihi?