— O oikke, mutt kosk teili o myät-tuul, ni lisätäst vähä faartti, mnää meinasi ja tainauti nyrkillän likimäist niskaha. Se ol oikkjastas vähän dyhmäst teht; mutt em mnää siink kiiruisan muistannk, kui mond heit ol lukkuas ja sentähde mnuun gäveki hullust, niingon diädätt. Kaht vasta mnää ai olsim bualiam bitänn, mutt kolm yht vasta o liiaks, ja selkkän mnää sai oikken darppeksen. Viime yks niist pahuksist löys puumbalika ja vet mnuu päähä, ni ett kaikk taevan dähde leiskusiva mnuu silmisän ja jumal tiäs, olisik mnuum bäärustingin gestännykkä, josei mnuull olis ollu snuu isäs knalli pääsän, Vilkk. Se o sendä yks siunatt parsel, se knall, älä hukk stää koska. — Mutt paho mnää pelkkä, ettei se enä ol niin gorkki ja muhki ko enne, ei maare sunkka olekka. Mutt sitt se nähdän, ko se löydetä, — nii oikke, sitt se nähdä, mimseks nek kati ovas se naha repinn, niingo sanalaskus sanota.
Semssi se Iiro pauhas, ko mes siink keskells syysyät painsin Gitukräntti kohde Vilku isävainajan gnalli hakema. Ja ko mep pääsi sinn, ni Iiro näytt meills sem baika, misä händ ol kuritett, mek kraappasin dulitikkuhu valkkja ja hai stää siunattu hattu niingon gooho. Vilkk tarkast Hauenguanombualmaise siu ja mnää Marelambualmaise. Iiro park ol semses reedas, ett Kitukräntt ol valla liia soukk hänell ja hän poukkroitt seinäst seinähä. — Kyll Vilkk ja mnää siin oikke iso roukkjon dulitikuj haaskasi, mutt em me vaa löytänn hattu. Mes siirsi sitt ittiän vähitelle Marelan gulma kohde, mutt ko Iiro äkkäs se, ni hän sanos: "Ei sunkka se vastvirtta menn ol, sengim böhköse!"
Ny vast me huamasi, ett ol satann niim bali, ett kesk-koht Kitukräntti ol yhten joken ja me ymmärsi, ett Iiros ol oikkeus. Mep paningi sitt vähitellen gursin Guninkkangattu kohde ja siäldpäi mes se hatu sitt viime löysingi sem borttam bääs, ko mene poikin Guninkkangadu. Siälls se kiärtel vedes kuatotte joukos ja yritt ai joukkom bääst portta ali, mutt ei mahtunn.
Iiro huus ja hurras niingo riivatt, ko hän äkkäs hatun dulitiku valos ja jahnas ai joukko, ett hän se vaan diäs, ettei semne hattuka sendä vastvirtta kuli, vaikk hän gomjambiki olis.
Vilkk ol kiukkune, nii ett kihis, ja sanos Iirot "Pahustaks siin ny viäl mäikkämä ruppek keskell yät ja herätäk koko korttelkunna! Kat ettes, ettes joudk kistuhum bäälsem bäätteks."
— No mutt ann ny mnuu ilot ja riämut, ko mek kummingi löysi isä-vainas kirkkhatu. — Usk pois vaa, Vilkk, ett stää viäläkkin darvita; ei stää tiäd, vaikk tekkin gäsketäis joskus kummiks, ko vaa elätt ihmsiks. — Nii oikke — ja sillo se o hyvä olemas.
Meit ol jo nii mond kertta suututett sinä ehton ett me oli oikken dylsistynny eng enä hualinnt tippaka Iirom bistlemisist.
Hiljaksis siit sitt lähdettin Dasalat kohde ja matkall mep pääti, ett Iiro jää Vilkun dyä yässeks ja mnää meni heit saattama. Ko mep pääsin Dasalaha, ni Iiro pan koht maat ja nukus niingon dorrakas. Mnää rupesi sitt Vilkull hyväst sanoma, mutt Vilkk sanos: "Äläst hual menn ny viäl; katotast kumses reedas tua hattuki o."
Ja sitt hän doi sen gnallim böydän dyä ja me rupesi stää tutkiman gynttlä valos. — Jaa-a! Mnää, ko oli sen girkkhatu nähn, ennengo se Iiroll annetti, rupesi oikke saama vedes silmihin, go mnää ajattlin, guip pian dämä mailman gomeus sendä muuttu viheljäisydeks. Em mar mnää olis ikänäs luuli, ett semne muhki silkkhatt olis saatt nii lussuhun, go se Vilku isä hatt ny ol, ja se sija ett se enne ol sili ja kiils ja loist ja välkys, ni seisosivak karvas siin ny riipi raapi ja pystös niingo vanhan giukkusen gati seljäs. Ja märk se ol, ni ett siit laist autt. Vilkk ol vähä surulise näkönen, go hän stää siink kattel ja hän ott ajatuksisas ai joukko sem bäälystähän gii, vet se suaraks ja paino se lussuhu jäll. Mutt mnää sanosi: "Pahustaks stää siin ny venuttle niingo mitäki vanha harmonikka, ei se siit sunkkam baran. Annast se tänn, ni mnää kato, mimseld se paikk näyttä, ko Iirom bäät suajel, sillongo händ kalautetti."
Ja kyll se paikk huakkjast löydetti. Siin ol hatum bäälystäs pualen gorttli mittane läpi. Vilkk pist sormes siit sisäll, mutt sillon dulikin doinem bohi vasta ja ko mek kattli stää toist pohja siit aukost, ni me näi, ett molemittem bohjitte välis ol papereit. Met tarkastleema, mitä papereit ne oikke oliva ja nii siin vaa viimen gäve, ett me vedi ulos hatust seittmä läpikastunutt sada marka sedeli. Sillo meijä silmän vast pystöhö lensivä ja Vilkk meinas: "Nääks stää äijä, ol mar se vaan glookk äij!"