Mutt meijä Vilkk käsk yhte oikke fiinihin drahtöörihin dodi juama. Em me yht sana puhunns sinn mennes eng siälläkkä, ennengon dodiklasi meillt tuatti. Istutti vaam böydä ääres ja kateltti stää väe vilinä meijä ymbrillän. Muttko me oll saannk kukin glasin ja ol otett piän siämaus niist, ni Vilkk sanos: "Tiädättäk, pojak, ko mnää kerran Gatavkari Efraimin gans olin guvillp Pajukaris, siällk kotonurkis, ni yks mnuu svartinguvistan heldes ankkurnuarastas ja pääs tuulajoll. Siin ol yks hahkpari uiden dulos meijän guvillen ja me vauhkottli stää nii, ett se naaras-svartin guva ol pääss jo pitkä matkam bäähä, ennengo me huamasi, ett se ol pääss vallalles. Mutt juur ko mes se äkkäsi, ni me näen, go yks koeras-svartt tlee sen guvan dyyijö, ui siippe harillas se ymbärs, nouse pystö vedes, hakka siippeijäs, pröystäle ja hyväle stää kuva. Stää peli kest iso aikka ja me nauron gojus, nii ett me oll valla vääränäs. 'Siinäs saikki semse morsseme, kom bane herroj harmittama', puhel Katavkari Efraim ja nauro taas. — Mutt tiädättäk, ong ihme, ett ihmisten gonsti eksyttävä järjettömä luandkapplen, gon doine ihmnengi eksy toise ihmsen döit kattlesas, niingo esimerkiks snää Kalkke tänäpä."

— Nii, ja saa toise ihmse nii hulluks, ett hän luule laillse ihmsen guvaks, niingo esimerkiks snuun gäve tänäpä, puhel Iiro.

Vilkk katos luinatt pahast Iirot, ryyppäs hyvän gulauksen glasistas ja sanos: "Nii, niingo mnääki Iiron davall eksysi. Mutt mnää tahdosi vaa sannos se, ett vääri met tein, go mes stää svartti nauro."

— Vääri oikken det teitt, puhel Iiro, ja kos toiste menek kuvill, Vilkk, ja svartt tlee snuun guvilles, ni älä amms stää, muttko nous ylös kojusas, kumar ja san, ett jos snää oles se svartt, kos eksysik kerra luuleman guva oikkjaks linnuks, ni ann antteks, ett me nauro snuu. Se o reedu peli semne ja nii snää pääses synnindaakastas.

Sillo Vilkk suutus, löi nyrkkis pöyttä nii ett naaprikki rupesiva meit kattlema ja sanos: "Se o nys sendä ihmelinem baikk, ettes snää Iiro ymmär otta mittä asja vakavald kannald, muttko snuun däyty aim buhells semmost hullu pila ja pistellt toist."

— Mitästis siit huali. Kyll mar snää Iiron diädä, koiti mnää puheli Vilkku lepyttäksen. Mutt Vilkk kattel vaa Iirot silmkulma rypys, sylk ja ryyppäs pari kertta klasistas, ennengo hän jatko: "Nii, mnää tahdo vaan dulls siihe, ettei semne ol mikkä nauru asi, ei ol oikke ett naureta stää, kon doine ihmne eksy toisen döit vauhkotellesas. Ja sentähde mnää tykkä, ett me ole valla hissusis niist asjoist, kon dänäp ehtost on dapattunn ja se luppaukse me vahvista uudellk klasill. — Siihe mnää olen däsä tahtonnt tull."

— Mnää olsi ymmärtänn ilma näit pitki jaarituksi, ett snää, Vilkk park, siihen dullt tahdo, mutt kuule, mittä luppaust em mnää kumminga ol viäl andann ja kyll asi semne o, ett snää saat tehdp pöydä vähän gurkasen gorjaks, ennengo semne luppaus mnuuld lohkeka.

Ei Vilkk tämsest Iirom buhes oikken dykänn, mutt mikäst häne muuka autt, muttkom bannp pöydän gorjaks. Kyll hän Iiron duns ja tiäs, ett se paha muuto olis saattann häne nauru alaseks Raumall. Nii ett aika kalasi hän siins sitt toimem baniki. Oikken dukkaham bakkasiva jo menemän gaikk net trahtainendi, ennengo me läksi siäld trahtöörist. Mutt kyll mek kaikellk kunjalls sendäm buurihin dlii. Kokk ol valvonn ja odottann meit ja tul koht paateines ko me huusi: "Hoppe, ohoi!" Ja ko Iiro sitt viäl ol uittannk kilpkonnas ja Vilkk kehunn lakeernahkassias, ni me hain gukin goijin ja nukusin gaikist eksymisist ja vakskuvist ja mailma viättelyksist.

V

Ko "Rojohoppe" väki rupes toimeihis seoravan aamun, ni huamatti, ett yks miäs ol kadonn. Sillaill oikke, yks matruuseist ol tehns sen gahkomaisen dyä, ett ol karann. Ei sembualest, ole mnääkin garannk kerra laevastan, mutt kyll mnää sai siit kerrast niin darppeksen, etten doist kertta enä tehns stää eng neuvois kettä muutakka stää tekemä, jos vaa joingin dlee karamat toime. Sillett kyll se sannot täyty, ett joskus joutu niin dylyttem bäälysmiästen gans tekemissihin, daikk niim bahast vuatavaha astjahan, daikk nii huanollp provjandill, ettei aut muu kom bistäk kipaka alles ensmäises haminas ja antta ittes jongu runnari armoill. Ja se pakka kyll olema stää viimest.