Nii händ, yks miäs ol lykänn liässuhu juur hulluttas ja ko "Rojohoppes" ol muutongi vähämbualsest väkki ja ko met tiäsi, ett meill olivak kovas syysilma edesän, ni meijän däydys saad uude miähe sijaha. Ja kyll niit ai saa semses kyläs ko Londo o. Ei oll aikkaka, nii meill ol uus miäs buuris. Komjas ja frisk miäs oliki, josta siäld Viipurim bualest kotosi. Ko me muuk kaikk oll raumlaissi, ni ei sunkka häne oikke lyst oll oll meijä joukosan. Semsis olois pakka ihmsen gans kummingi alus olema juur niingo viära elukan gans isos garjas; kaikk stää pakkava yrmimä ja kolhima, jos ei juur teois niin gummingi sanois ja silmätten gatanos. Nii ett semsep piäne asja mnää kummingi ensmäis päevinp pääti olevas syyns siihe ett hän niin govast hiljane ol. Hyvä merimiäs hän näytt olevas, käppi ja töihis tottunn. Kyll mnää se näi jo ko mep pukseerill läksi Londost. Me hurrasi lähteisän, mutt ei se uus miäs — Fretu häne nimes ol — suutas avann, hääräs vaan doimeisas ja vaevo häneld sai "kyll" taikk "ei" vastaukseks, ko händ puhuttel. Niin ett kyll hän siins suhtes kummingi raamatu jälkke el ja ol. Niingo sanott, mnää ajattli, ett se ol semmost ensaikkast oudoksumist ja tuumali, ett kyll mar hän puhelemangi viäl ruppe. Mutt mitä hulluj kans. Meill ol kova vasttuuld ja me oli jo oll mond päevä kryssill, mutt ei Fretuld puhe vaa luistann ja sillo mnääki jo äkkäsi, ett semne hissuksis olemine guulus häne luanttohos. Toise olivas se jo aikka huamann ja ristinn häne Mykk-Fretuks.
Olkko sitt semnen, go hän on, gosk hän hyvin dyäs teke, mnää ajattli ja styyr ol sama miäld. Mutt skansis rupesiva miähe valittama, ett olo tundu vähä saastase ilkkjäld, ko o yks joukos semne, ettei sana suustas saa muttko venuttamall. Ja yks päev tlee Iiro mnuun dyän ja sano: "Oleks huamann ett mykkän oleminen darttu?"
— No snuull o snuu juttus, mnää sanosi.
— On gyll mnuull mnuu juttun, mutt eks snää ny jo saa järkkehes, ett kaikk miähek kulkevat täsä laevas nii äänettömink ko Eegyptim bapi muino sanottin gulkennu. Niin dämä meijä "Rojohoppen" on go se lendäv hollandlaine, jong däkild ei kuulp puhett, ei laulu, muttkon galppja, mykä, aavet toimittavak kaikk tyä. Juur semssi me ole. Pahus soikko, mnää huamatte ett mnuungim buhelahjan hiljaksis hipu olemattomihin, gon kaikk muukkin däsä mykiks muuttuva.
— No, kyll snää ole pauhannukki mailmas, ei olis vahingoks, vaikkas jo lakkaisikki, mnää vastasi ja läksin doimeihin.
Mutt ko mnää oikke rupesi asjoist vaari ottama, niin gyll Iiro tott ol puhunn. Kauhja hiljaseks oikken goko besättning ol muuttunn. Puhusiva vaa se mitä välttämätönd ol. Styyr ol kans se huamann ja sanos mnuu: "Tiädäks, Kalkke, mnää tlee hulluks täsä, konei enä yht sana kuul, jos ei rupp yksnäs juttlema." Ja sitt hän löi jalkkatas däkkihi ja huus miähill: "Jos ett tep pahuksem boja vaa rupp puhelema, ni mnää annan deills semsen giäru, ett muistatt se. — Kas nii nyp pistetä veisuks." Mutt ei siäld mittä äänd ruvennk kuuluma. Ei miähe edes suutas nauruhu vetänn. Iiroki, go ai nii hyvä pauhama ol ollk, kävel ettit takasi siin meijä viäresän ja vauhkottel ylös mastoihi.
— Pahustaks snää siint trasikoitte — huus styyr kiukuisas ja mitä snää siäll mastos nää?
— Em mnää siäll mittä erikoist juur nää. Kattle vaa jotta sopiva enda.
Meinam bistä itten se jatkoks kuivuma. Ei tämsest elämästäkkä mittä ol.
— — Mnää luule, ett tost kryssmaston gaffelin glunfallist tlee hyvä.
— Ei, kuule, jät se mnuull. Pys snää föörim buales vaa.
Semssi jumalattomi se pari juttel, ko oliva molemas sama maat kaikengaldasis koerangureis. Ja sitt he rupesivat fundeerama, ett eik stää Mykk-Frettu, ko se niim bali paha ol pannt toime, sais viskat yli buuri niingo Joona muinom baiskatti, vaikk hän vissi vähemä syyline ol ko Mykk-Fretu.