— Mnuull olis täsä saatva snuuld, hän sanos Efraimill, sakoj, todistajattem balkoj ja vahingongorvauksi yhdeksäsata kuuskymmendkahdeksa markka seittmängymmendkuus penni kaikkjanas.
— Mnää usko se, vastas Efraim, mutt mist mnää semse summa ota. Ja kon ei raha piiss, niin gärsikkö ruumis. Nii ett lähdetäm bainaman gaupunkki kohde vaa. Kyll mnää sitt siäld Kakolaha jatka.
Ja sitt he läksivä. Maij itk oikke aika tavallk, ko Efraim hänell hyväst jätt ja lohdutt händ. — "Älä yhtä hual Maij", hän sanos, "aikas kutaki, sanos ämm, ko joulyän gatiskas ol."
Sillaill oikke, leikiks oikke Efraim koitt lyädk koko reisu, vaikk mek kyll näi, ett sendä ol haikki jättäk kotos ja juur heinängorju ajaks.
Ja ko sitt rannast lähdetti, ni Iiro pist Efraimin gätten gnyytilise sualassi silakoj, rullam bikanelli ja pualen garduusi Jaakobstaadin "gänn poot" ja sanos: "Syäs sualast, Efraim, ja naut tupakki niim bali kos jaksa, ennengos vesikoppihi mene, sillett suala ja tupakki miäs siällp pahimin gaippa."
Nii händ, hyvä neuvo ja tarppelisem brovjandi Efraim fölisäs sai, ko hän reissuhus läks ja kiitolisell miälell hän nek kaikk vasta ott. Eik oll aikkaka, ni hän istus hiuksek kerittynp päänahka myäde vesikopis, ja kaippas, niingo Iiro ol ennustannukki, suala ja tupakki, nii ett sydänd karvastel. Mutt aik kulus häneld sendä joingin, go hän stää lukemisen gonstias parans ja hän ol koko mestar lukema sisäld, ko hänell yks kaunis päev sanotti, ett hän o rangastukses kärsinn ja saa lähtik kotti.
Kotti! — Niin, gyll häne miäles sinnt tek niim bian go suingi. Kottik Katavkarihi merem barttall aalotte loiskna kuulema ja laillse ruam barihi! — Mutt, ajattel hän, kon gerran Duru reis tekemä o joudutt, niin doimitetast kaikk asjas samallk kertta.
Hän hak ens sendä yhde vanhan duttva huusholli siäld Turust, tilas ittelles aika fatilise halastuj peruni ja sualassi silakoj, toopim biimä, kyrsä leippä ja voit. Ja ko silaka ja peruna olivat tarppeks kiahunn ja kaikk se, mitä hän ol tilannt, tuatti häne ettes, ni hän gattel stää rua runssautt ens iso aikka ja annos sydämes ilot. Sitt vast häm ban gätes ristihi, luk ruaklu'u ja pist kaikk liiveihis.
Aterjastas vahvistunnun ja voimistunnun hän läks kaupunkkihi ja kysel ihmisild, ko hän vastan dliiva, misä arkkipisp asu. Ja kyll ne vaa sen diäsivä ja neuvosiva händ, ett siälls se asu tuamiokirkon dakan. Eik oll aikkaka, ni hän ol arkkipispan göökis ja sanos piikallk, ko siin rua laittamisen gohinois ol, ett hän dahdois arkkipispam buheill.
— Kukast te olett sitt? — kysys piik silmä ymbyijärsinp pääs.