— Eik hän ottannt teit vasta sitt?
— Kyll mar hän mnuu vasta olis ottann. Mutt hän guulu olevas matkoill eik tulk kotti ennengo viikom bääst. — Sillaill oikke. — Nii aim biikflikk tuallk köökis juttel. — Ja se ol vahing. Mutt ol mar hyvä, ettän sain deijän gässihin, ni saada se mnuu asjan sendä joingin glaarattu. Vaikk kyll se oikkjastas arkkipispa edes selitettäv olis ollk, se arkkipisp päämiäs siint toimitukses ol, misä mnää häväsi itten.
— Tulkka ny mnuun gansan. Kyll täsä on dapattunn joku erhetys. Ei arkkipisp matkoill ol. Mnää koitan doimitta nii, ett tep pääsett hänem buheilles.
Molema hes sitt menivä oikke isost trapust sisäll. Ja ko Efraim koht kuistill ott lakkis pois pääst, ni se häne seorlaises, se papp, katos händ vähä pitkäst ja kysys: "Koskast te Raumald läksitt?"
— Kyll siit o aikka neljätt viikko. — Näättäk, mnää tlee viimetteks vesikopist.
— Stää mnääkin däsä kattle. — Varkkauden dähdeng tes siäll olitt?
— Älkkäm bahus soikko, sendä semmost luulk. En olk koska viäl tehn erhetyst toise ja oman davara välill. — Ei, juapmuksest ja tappluksest mnää vesikopis istusi. Ja se o häppi kyll jo seki. — Tul niit Raumam boliisej hiukan golhituks. Mutt ne ovak kans nii säseräluandost väkki.
— Nii, semmost siit juapumuksest tlee.
— Semmost oikke. Mutt kyll asi sendä semne o, ett ilma stää trankkamist sillk kertta em mnää sunkka olis lukema ovenn. — Ja ny mnää meinangim bittä vaari, ettei viin enä koskam bääs mnuu villittemä.
— Se o oikke, se.