Mutt Efraimist tul oikken gova lukumiäs. Ensmäisill lukuvooroill ihmettel koko seorkund hänen daittoas. Ja ko sitt jäll muutama vuaden dakka tliiva uudep pispangeräjä, ni ei seorkund oikken dahtonns silmiäs uskok, ko se näk, kui arkkipisp ja ne oudop papi nyäkkäsiväp päätäs Efraimill ja kohtliva händ niingo vanha tuttu ainakki.
Tasala muarin dalongaupp
Jaahah — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus on darjott. — Hastell heilutt vasara ja pauhas jäll — tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus — olettak te ny vallam böhkössi, kodett ymmärt talost paremppa hintta maksa. — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus — — ong se mikkän dalo hind!
— Kyll mar siin vaan darppeks on domsest rytiskäst, tuumal
Suutar-Jokko. Kuulu vuatavangin go seul.
— Kuulu vuatavas, tiuskas Hastell, vuata kaiketakki se. Kyll se muuto jo aikka sitt olis vett täynn oll. — Mutt asutt siin o ja asuta viäläkki — Tuhane seittmäsataviiskymmend ja kuus — — Ensmäine. — Ole mnää näit talossi mond myynnt tääll Raumall, mutt en dotisestakka näin gamala huano hinttaha tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus — — toine. — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus kolmas — no, lissäkkäst, hyvä ihmse — tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus toine — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus kolmas — — no, lissäkkäst, hyvä ihmse.
— Viiskymmend penni pääll, kirkas Tasala muar, ko ol käynn navetos lehmi kattomas ja tykkäs, ett hän anda vähä faartti niitten dalo huutajatte meiningeill. — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus markka ja viiskymmend penni — Eik kukka ann enemppä — — ensmäine — doine — —
— Jumal armattakko, huakkal Tasala muar — —
— Kolmas! huus Hastell samas ja löi vasaras pöyttähä, nii ett komis vaa. — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus markka viiskymmend penni. — Se ol Tasala muari huut. — Se muar teke ai hyvi kaupoj. Onneks olkko vaa!
Ja vaikk Tasala muar ol valla valkonen daulvärkistäs, vaikk polve värisivä häne allas, leuk tärräs ja sydän hakkas ko riivatt hänem bovesas, nii hänell ol sendä viäl severra sissu jälill, ett hän sai vastatuks Hastellill: "Kiitoksi pali." — Mutt sitt olivakki häne voimas kuiti, hän duns, ett hänem bäätäs rupes pyäryttämä ja vaikk hän oikkjastas oll tull lehmä ostama aupsjoonist, ni hän jätt kaikk kauppas sikses ja läks kiiruman gautt kottip, pist valu hellaha ja kaffepannum bääll. Sitt hän ott virskirjan gättes, pan glasip päähäs ja rupes jumala sana lukema. Mutt ei siit tahtonnt tull mittä. Klasi löivä yhtmitta hikisiks ja ajatukse ei pysynns sanas, muttkom balasiva ai vaa siihem gamalahan gysymyksehe, ett mitä sano Vilkk, kon dämnen glumm tapadus. Häm byhkeskel klasisilmiäs, luk taas kapple matka, yritt ja goitt, mutt pookstaavip poukkroittiva häne silmättes edes ja ei hän saann niist mittä muut kokkon go se ainase: "Mitä mahta Vilkk sanno?"
Tunnus oikke hyväld, kon gaffepann samas kiähus ylitte ja sai häne ajatukses käändymä askreihis. Hän nost pannu hellaaukom barttallp, pist suurukse siihe ja tul siihem bäätöksehe, ett hän on nys siin reedas, ettei hän saak kaht tyät tehty yhtaikka. Hän ott klasis pois päästäs ja rupes vahtamam bannuas. — Mutt eiköst se klumm sittengi olit taas häne miälesäs, nii ett kaffepan jällem bääs kiähuma ylitt ja hän sai lisät suurust siihe.