Ja ol oikke. Sill oikke ol Linnalan gado hari. Ei ollt trönttiäkkä jälill Linnalan gorsteeneist.
Linnalan gapteen suutus vähä kamalaste. Taulvärkk punasen, kaulsuanep pullistunnun ja silmä ymbyrjäisinp pääs hän hyppäs tasajalkka se Maade miähe edes ja kysys, kene luvall hän o hävittänn Linnalan gorsteeni.
"Isänä luvall", vastas Maade miäs hyvi levolisen.
"Isänä luvall. — Eks snää kuull, ett mnää ole dämän dalo isänd."
"Kuuli händ, — olett händ tet tämän dalo isänd. — Kuingastetett olis."
"Kuule miäs; snää ole hull."
"Saatta kyll niingi oll, mutt o niit muitakki hulluj täsä."
"No, mutt snää nyt vast olekki aika vekar. — Tiädäks, mnää mene hakeman geppin ja anna snuullp päevpalka."
"Niin gyll paras ongi."
"Kui, mitä snää sanosi? — Siunakko sendä, snää ole vissi Seilist karann ja tleet tänn hajottaman gunnjaliste ihmisten gorsteenej. — Kristiina, Kristiinaa —!"