— Vai nii, vai om mar se pääasi. Se vast klookku o.
— On gyll se pääasi. Jutelkka nyk, kuis sitt käve.
— Juttlen gyll vaa. — Vai pääasi se o. — Nii, näättäk sitt käve nii, ett mnuu ol väsyttänn jo oikken durkasen davallk, ko mnää stää peukloan siin lekkrin gorkkinp pidi ja nyk, ko mep pääsi Alhombään gankkall, ni mnuu väsytt, nii ett mnää nukusi, nukusi nii raskast, etten diäd, olengon goska nii raskast nukkunn. Taisiva ne ryypykki vaikutta lamauttavast ja vaikutivak kaiketakki, mutt summ se vaa ol, ett mnää nukusi.
— No, ettäk te heränn mihinkkä rähinähä?
— Heräsi händ. Rähinähä oikke mnää heräsi. Meijä emänd o vähän giukkust sortti ihmist ja mnää heräsi siihe, ett mnää makasi rattattem bohjall ja — — täytyköst mnuun gaikk jutell?
— Ei, ei Röyskän darvitt jutellt turhi. Kotonak te vast heräsitt?
— Ko-ko-o-ko koton oikke.
— No, ettäk tet tiäds sanno, ett hakkasik tämä Myllkosk tua Sambu siink kankkall?
— E-e-en diäds sannos semmost. Kuuli vast jä-jälkkembäi, ett Sampp ol selkkäs saann. Ja mnää ajattli, ett eläis mar se P-p-p Prami muar ny, ni seköst olis ilone, go se sanos ai — — —
— So, so, annetam Brami muari oll levos ny. — Ett te nähns sitt, ett Myllkosk löi Samppu?