— No stää ny viäl olis tarvitt Tiädäks mnuu miälestän ämmä oliva juur oikkjas.
Mutt sillo Vilkk nousiki ylös ja vaikk mnää kyll vastam buliti, niim bää kolmandenk konttin mnää sillon Dasalan drapuist alas tlii ja löysi ittem bihald pikemin go oll aavistannukka. — Sill o niin gamalan duline luand, sill Vilkull.
Maistri raakpuu
Huhtkuum bäev ol jo likitellem bualillk, ko Rauma realkoulu arvos pidett opettaja, Campus, heräs unestas. Makkjald ol uni maistunnukki eik oll ihmekän, go se eiline ehto ol oll hiuka väsyttäväine. Väsyttäväine oikke se ol oll, mutt turkase hauskaki samas. Lavilan gartnos ol myytt puutavara aupsioongaupall ja inspehtor ol pannt toime oikken gomjap pidos se aupsjooni yhteyttehe. Ens ol syätt pualpäev, oikke fiin pualväev, sitt ol jatkett aupsiooni ja ehtost — — nii ehtost, mitäst sillon dehtingä. Maister oijendel jäseniäs, reedas peittoas, ko ol osald valunn laattjall, tahkos ottatas ja rupes koittama muistutell oikke alust alkkaten, guis se eilinem bäev oikke ol kulutett. Hän muist valla hyvi, ett hän ja tullar oliva lähtenn yhdes Lavilaha Savila Jussi heosell, hän muist, kui he oliva naurannk, ko Juss ol puhell heillk klookuijas koko menomatka, hän muist, mitä Lavilam bihallk kokkondunnut talomboja olivas sanonnk kaupungilaiste heosist ja ajopeleist, muist viäl sengi, mihi hinttaham buutavara oliva noss aupsiooni alus, mitä herkuj ol ollp pualpäevpöydäs ja ett hän ol pitännp piänem buhengi. — Nii händ, kaiken dämä hän muist, mutt sitt — mitä sitt tehti ja kuis sitt oltti, stää ei hän muistann oikke. Hänell ol jongulaine aavistus siit, ett aupsiooni jatketti viäl pualpäevä jälkkengi ja ett hän hiljemppä ehtoste ol pelannk kruuvi; hän ol muistavannas, ett Lavilas ol syätt viäl ehtotakki ja ett sitt ol tarjott kaffet ja konjakki. Mut kamala riipi raapin gaikk nämät tapaukse oliva häne muistosas ja — mikä enimä maistri harmitt — hän ei tiätänn yhtikäm behu, kui hän gottit tuli ol. Hän yritt kerra ja toisengi muistuttleema stää kottit tulo, mutt se ol niingom bois pyhjett häne siälus silmätte edest ja kui hän siin yrittliki, ni ei hän stää vaa muistann, ei stää ko merkk.
Mitä enemä maister tätä asja ajattel stää pahemallp pääll hän dul. Ja niingo mond kertta ennengi händ enimä harmitt se häne luandos ominaisus, ett hän gadott muistos, ko hän vaa hiukangi liiemäks ol nauttinn. Ymmärrettävästengi ei semne ussen dapattunn, mutt joskus ko ol hyvä aikka ja hyvä seora ni maisteriki unhott kohtulisude. — Ei nek koulmaistrikka mittän daeva englej ol, jumal nähkö.
No nii, dapattunnu ei saat tapattumattomaks muutettu — lohduttel maister ittiäs vihdo viime — heitt peito yldäs, nous äkki ylös ja rupes vaatettama ittiäs. Muttko saappatte voor tul ja hän juur ol tarttumaisillas soitingellon gahvakan gäsketäkses Mari, häne vanha huushollerskas, tuama ne, ni hän joudusiki vallan gamalatte ajatuste valttaha. — Mitäst sitt, jos Mari tiätä, ett hän ol hiuka liikutett eilä. — Sillo ei ol hyvi asja. — Ja kyll mar se se vissin diätäki. — O hän nys sendä oikke harmin gappal, koden mnää lainkka muist, kui mnää kottit tlii ja kosk mnää tlii — — Mutt omb täsä huanes kaikk lailses reedas — — ei se taedakka sendän diättä mittä. — Lailses reedas! Niingo ei täsä kaikk olis ennengi oll lailses reedas, ko mnää ole vähä hutikas kottit tuli. Kyll se Mari vaa järjestyksest murhem bitä. — Turkane sendä!
Maistrill nous hiki ottaha. Hän joi klasi vett, men sukillas akknan dyä ja vet rulgardiini ylös. — Siäll ulkon ol oikken gaunis keväpäev. Taevas ol selkki ja auring paist nii lämmjäst, ett kaikk rästäp päeväm buallk kattu tiukusiva, hakomolkoset tirskusiva ja naapurtalo ränni all ol kyhkyspari tullp pesemä ittiäs. Ilo sild näyttiväk kaikk ihmsekkin, go siutten gulkiva ja Kiviniämen gulmald kuulus posetiivi soitto. Kaiken dämä nähdesäs ja kuulesas maister unhott hetkeks kaikk murhes ja päätt ett ulos hängi mene keväilma nauttima. — Mutt nes siunatus saappa! — Ei hän sukillas mennt taed ulos. — Oi nyp paha polv sendän, gonei se Mari men johonkki askreillas ulos köökist, ett sais pistä ittes sinnk, kopat saappak kättes ja sitt lykät liässuhun daanes kattomat. Mutt ei se vaa men. Siälls se pysy niingo noidutt ja vähtä padottes ja pannuttes kans, ni ett kolin guulu porstom boikin dänns saakk. — — Mutt händäst jos jokku vanhas saappa olsiva unhottunnt tähä huanehe! Maister laske ittes polvilles laattjall, koperoitte sängy alusta ja kodei hän löyds siäld mittä, ni hän nouse ylös, ava vaatekaapi ja kähjä se läpitte. Mutt se on gaikk turha. Ei Mari ol nii ruakoton, ett se unhotais vanhoj saappait häne huanehes. Harmeisas maister istatta sängylaidalls, sytyttä paperossi ja puhaldle saurenkkait. Mutt kesken gaike hän hyppä pystö, hän on dehn lujam bäätökse. Hän graappa soitingellon gättehes ja ott rypyis, niingo hänell olis joku syntti tehn koulpoik edesäs hän soitta oikken giukkusest.
Tuski o minuuttiakkan gulunn, ni Mari tleeki sisäll, kaffevehket toises kädes ja toises kädes maistri saappa. Mutt koht ko maister näke häne, ni hän huamatte, ett ny ova asja hullust. Mari suupiäle ova vedetyp pahast alaspäi ja — mikä paheve — klasisilmä ova luiskattann alas juur nokam bäähä. Ja se o sitt nii viss merkk, ett ny o Mari huanollt tuulell. Maistri juhlaline opettajan gatand katto niingom byhjett ja hän tervettä nii ystvälisest ko hän suingin daita: "Hyvä huamend Mari!" — Mutt Mari ei vast mittä.
Nii semne se o. Jos se olisiki niingo muu vaimihmse, ett se tiuskeis ja moiteis, ni se ei olis mittä. Sillo suutuis ittekki ja annais sill joka sanast kaks takasi. Mutt ko se noi vaa mykkän askroitte ja sillon dällön gattle luinauttle toist nii jumalattoma harmittavaisest, nii siint tunde ittes nii yksingertaseks ett oikken dekis miäl vajot omi saappaihis piiloho. — Semssi maister ajattle ja kävele ettit takasi laattjall. Mutt yhtäkki hänem bistä päähäs, ettei hänen dervetykses kukatiäs oll oikkem baikallas, kosk se auringoki jo näky olevas niin gorkkjall. Hän otta plakkarkellos yäpöydäld. Se osotta viis minuutti yli kolm. Maister hätkättä, mutt seoravas silmäräpäykses häm baina kellon gorvatas vasta, naura ja sano ittekselles: "No, stää mnääki; se o jäänn vetämät." Hän o oikke ilonen, go hän viäl saa eläs siint toevos, ett hän o herännt tavalise aikasi, mutt samas ruppe vanha seinkell ruaksalis surisema, niingo se ain deke, ennengo se ilmotta sanottavas ja ko se o aikas suriss, ni se hakka ykstoist lyäntti yhte humuhu.
Ääh! ärättä maister suutuksisas ja tunde luisas, ett Mari kattle luinauttle händ juur niingo se tämsis olois pruukka katell händ.