Kyll Fretu muutus vähitelle hyvin dotiseks pojaks, mutt ei hän sittengä andannp perän, go vahtas ai joukko ulos akknast ja sanos: "Om mar siäll ny vaam bimi siäll ulkon, oikke sopev yä ny ongi."
Ja kyll Fretu oikkjas ol. Pimi yä se ol.
Kon gell sitt ol tosa pualkahdendoist paikoill, ni me läksin gaiki. Tekkalan gulmas sanosivat toise meill hyväst ja mnää ja Fretu läksim bainama Nummet kohde. Mek koperoittim bimjäs trapuj pisi yli kirkkmaa aeda ja sitt kuljetti rinnasim bitki stää isso pääkäytvä. Fretu hamppa helisiväs suus ja hän valitt viluas, mutt mnää meinasi ett kävellä lujemi, niin gyll lämmi tlee. Kyll mnää se vaan diäsi, mikä vilutus se ol, ko händ vaevas ja ajattli itteksen: "Älästis hualp poik, kylläs viäl tunnustakki, ettäs pelkkä." Ko sitt ol mennt vähä matka, ni mnää pisti itten edell ja ko mep pääsi se haudan gohdallk, ko Hesu Jankke juur ol saann valmiks, ni mnää sanosi: "Katost pahust, täsä o vesirapakk, hypp nyp, poik, oikke aika kruipaus oikkjallk kädell." Fretu hyppäs mnuu neovon jälkke ja putos kropsatt hauttaha, ni ettei ai eik oi kerjenns sanoma, muuttko sinn men ja siäll ol.
— Jokos pelkkä? mnää kysysi, mutt kodei hän mittä vastann, vaikk mnää kapple aikka siin odoti ja vaikk mnää kuuli, ett hän garas ettit takasi siällk kuapam bohjall, ni mnää läksim bois harmeisan, gon en saann händ tunnustama, ett häm belkäs, vaikkan sen gyll tiäsi, ett se poik ol pelgo hallus ja oikke aika tavalls sittekki.
Mutt seoravanp päevän vast upra ol gaupungis. Koht aamusten go mnää heräsi unestan duallp peräkamaris, ni mnää näi ove raost, ett täälls salis istusivap Priia muar ja Teuko Lutt ja Kalljola Fretta. Ja kyll ämmill jo puhelemist ol. Meijä muar ol pistänn ittes ulos johonkki askreillas ja heill ol hyvä friiheett pann umme ja pimjäk kokko. Ja kyll hep pauhasivakki ja haukusiva mnuu ja siunasiva ja kläppäsivä.
— Nii, sanos Klupula Lutt, — mnää ole stää ai sanonn, ettei se Vilkk saann mukulan olles tarppeks kinduihis. Semmost siit tlee, ko ihmse andava lapses elä ja oll niingo he itt tahtova eik lainkka rangas heit.
— Semmost oikke siit tlee, sanos Kalljola Fretta, löi nuusku nokkas täytte ja tarjos muillekki, — semmost siit tlee. Jeskandeerakast sendän go ajattle, ett kunnjalisist vanhemist syndy semne vekar. — Mutt niingos sanosi, Lutt, se o huan gasvatus, ko sen deke.
— Niin oikken dekeki, meinas Priia muar, — liiaks oikken dämä Tasala äit o Vilkku lellitell, mutt kyll mailm kuritta sitt se sija. Saadast nähd vaa, ni Vilkk joutu linnahan däst tyästäs ja saa kaakkpuus selkkähäs sen go häneld mukulan jäi saamatt ja hiukan gaupam bäällist lisseks. — Jaa-a ko stää ajattle, ni se o oikken gamala.
— Älkkä muut sanokk, Priia muar, se on gamala.
Semmost prohti oikke ne ämmäs siinp pitivä ja mnuu harmitt, nii ettän meinasi noust ylös ja lyyryttä heijän gaikk ulos aukost.