Mutt mnuull ongi ai olls semmost järkki, etten mnää menekkä ihmste nähtväks semsis olois ja sendähde mnää jäingi Maijan gajuuttihi maat ja käski Vilkun dehd sama ja Iiro mennk koijihis. Mnää sanosi heill, ettei se pass lainkka, ett hes siin reedas menevät tänttröittemäm bisin ganaalin diät, kosk jo ruppe olema iso päev ulkon ja varvi miähe ruppevat tleema haminaha. Mutt luulettak, ett nep poja mnuu neovoijan guulustliiva. Ei kuulevin gorvihi niit otett, muttko lähdettin gaupunkki kohde ja veisatti mennes.
Kaikki näit asjoit mnää muistiin, go mnää siin istuskli meijäm beräkamaris ja poldim biippuan. Ja oikke hyvä mnuu ol ollaksen. Auring paist nii sanomattoma ihanast ja kärväses surisiva mnuu ymbrillän ja meijän gatt istus pöydäll mnuu edesän ja kehräs niim bali, kon gerkes ja kattel ihmeisäs, kuis sau nous mnuum biipustan gatto kohde.
No, ko mnää sitt siin nii istu, ni mnää nään gamari ovest, ko ol jäänn raolles, kuik Kalljola Fretta tlee tuppaha vähä kamalan gohinan gans, läähöttä niingo ajokoer, ei san hyvä päevä eikä mittän, go ruppe koht hollama meijä äitellk, ko askroitt kaffepannuines taka edes: "Ohhoh, ko hengästysi; jeskandeerakast sendä, ny vast kamali kuulu! Vaikk kyll mar kaiketakkin des se jo kuuli olett. — — Jaa, jaa, semne sitt hänengi loppus ol!"
— Kui mitä snää puhele — sanos meijä äite; kukast nys sitt jällk kuall o?
— Vai ett mar tes stää viäl kuull oi! — Hae ittellen istumbaikangi ensi — Ohho sendä, jaa, jaa, niin dääld mennä. — Ja Kalljola Fretta istus tuvam bengillp, pist priisi nokkahas ja sitt itkemä roinama niingon gett keväsi.
Mnää tunnen Galljola Fretta ja takka, ett ei mar se vaa isso aikka olis andannk kuuli uutissias, mutt nyk käveki nii hullust, ett juur ko hän siin roinas, niin dlee Puandi-Elkk tuppaha viäl kovemall hädällk ko Fretta ja ruppe kans hoihkima ja voihkima ja sano viime: "Olettak uussi kuull?"
— Niin, gon Dasala Vilkk o hukkunnk kanaalihi, kiirutt sillo Fretta vähä nässist sanoma, ettei Elkk kumminga olis häne edelles kerjenn.
— Kui hukkunn! kysysi mnää ja kimmati vähä äkkim bystö. — Mitäst te ämmä ny jällp prohtatt?
— Ittes prohta, sanos Fretta, — mutt josas uskot taikk ei, ni Vilkk om budonnk kanaalihi ja hukkunn. — Jaa, jaa, se o vaaraline baikk se kanaal, ei Vilkk ol, jumal parakko, ensmäinen, go siihe o molkattann, vaikk het tähä saakk ovas siäld hengis pääss ylös jäll. Mutt Vilkk ol tiämäs siin reedas, ettei hän taitann oikke henges edes taistell ja sinn hän sitt jäiki; hukus niingon gatimboik. — Jaa, jaa, ei stää yhtän diäd, kosk met tääld pois käsketä, lopett Fretta, pan priisiks ja tarjos Elkullekki.
Ja Elkk löi nokkas nuusku täytte ja huakkal niingo hänell olis ollp pajambalkkes sisikunnasas.