Ymmärtä se, ett mnää olim beljästynn, peljästy stää vähemästäkki, ja ko mnää tiäsi vanhakselttas, ettei niitte ämmättem buheihi ai ol luattamist, ni mnää heiti jakkun yllen ja läksin Dasalaha. Mutt kon Dasala muar ei ollukkan goton, ni mnää painsi Hakkrill Iirot hakema. Siäll ol Tasala muariki. Muar itk kollott ja ko hän näk mnuu, ni hän sanos: "Ol mar oikke hyvä, ett snää osasit tull, mnää olen däsä vähdän itten oikkem bualkualjaks tua Iiron gans eng vaa saas stää herell. Koitast nys snääki voorostas. Se o sendän gamala, ko ihmne noi raskast nukku."
— Älkkä yhtä hualikk, muar, kyll mnää se herells saa, mutt kuulkkast, ongost siinp perä, kon gaupungis jahdata, ett Vilkk o hukkunn?
— En mittän diäd, Kalkke park, mutt kyll kamalald näyttä, kodei hän olk kottit tull eik händ mistä löydetä. Iirom bareis hän viimetteks näht o ja jos mnää vaa saisi se uutskoti herell, nin daedetais saad häneld jongungaldast tiätto.
— No, kyll se pian gäy, sanosi mnää, kumarsi itten sängy laeda yli ja huusi Iiron gorvaha: "Ylös reivama!"
— Well, kapteen, reivama on gäsk, sanos Iiro ja kimmatt ylös niingo feder.
Näättäk, asi o semne, näin gesken gaikem buhutt, ett ko merimiäst herätetä, ni ei siin händ nyhji ja venutellt tarvitt, muttko sano vaa: "Ylös reivama", ni se ongi sitt nii luja sana, ett hän vissi herä, jos ei hän vaa nuk semmost und, ett saada menns sanomkelloj tilama hänell.
Sillaill oikke. Kyll Iiro siit vähitelle virkkoma rupes, hän haukottel ja tahkos silmiäs ja ko hän viime ymmärs, misä hän ol, ni hän suutus ja sanos: "Mitäst mnää nys sitt reivan dämses rytiskäs?"
— Huals snää nys siit, sanosi mnää, — mutt selitäst meill, mihi snää ole Vilku jättänn?
— Vilku jättänn! — Mnuungost täsä Vilkku kaittimam bidäis. Mnää tykkä, ett hän o siihe ikkäm bääss, ett häm bitä ittestäs murhe.
— Eks snää vissi lainkkan diäs, misä Vilkk o?