— Hän sano, ett se o ensmäine hullu merkk ihmses, ko hän luule ittes viissaks.
Tasala Vilku valehammas
Mnuu vanh hyvä ystvän, Gorrela Juhan Henrik pruukkas ai sanno, ett turha met täsä mailmas sendä vinkröitte ja vänkröitte, myy ja osta ja koitan gaikin davo lyäd rikkauksi kokko, sill ett tänn meijä nes sendän gaikk jättät täyty eik niim bali ko viide marka sedeli meijäm bään allp pannak, ko me Nummell viädä. Sillaill oikke Juhan Henrik sanos ja se o mnuu miälestän oikke sanott ja se puhe pitä paikkas — ylipäätäs. Mutt kans vaa ylipäätäs, sill ett mnää takka se, ett kon dua meijän Dasala Vilkk joskus kuapata, ni siin meneki hänen gansas koko roukki kuitta ja hoppja ja platikka ja muit tyyreit metallej maam bovehe. — Häne hamppaisas näättäk. Sill ett nii hyvä miäs ko Vilkk ongi, ni hamppas sill ova huano ja ova oll huanok koko mailma siu. Ja niitten gans o yhtäkki lai vähti pidetti, niit om blokatt pois ja pantt uussi sija, niit o skrubatt ja everbygätt ja paikatt ja poratt ja fiilatt ja niihi o niingo sanott ajett kulla ja hoppja ja platika ja värki. Nii händ — ja ett sunkkan det tämäaikkase ihmses semmost lainkka ihmettlekkän, gosk ihmse ny ova jo melkken gaikk ja eritottengin vaimihmse niim baikatu ja värkäty, ettei enä oikken diäd mikä heis o löyssä ja mikä fasta. Mutt siihe aikka mailma ko Vilkk algo ylimäise isän döit parandama ja kon ei ussevemppi teist viäl oll mailmasakka, nim bidetti semssi konstej suuren ihmen ja syndin ja häppjänk kans, niingo nek kukatiäs ovakki. Mutt luulettak, ett Vilkk siit hual, mitä me muuk kristelise ihmse ajattli. Ei maaren, go häm bist ittes ai joukkon Durkkuhun, go siäll ol semne hammasmestar ja joka kert ko hän siäld tul, ni häne leipmyllyhys ol ilmandunn joku uus ihme.
Sillaill oikke. Ja kerran go hän jällt tul semsest Turu reisust, ni häne vanha madosyännyn gulmhamppas sijaha ol kekuloitt oikken gaunis, uus valehammas. Hän ol kovast ylppi siit hamppast ja selitt meill, ett se mestar siällt Turus on dehns se ja ett se om biänell naulallp poratt häne leuoihis kii ja ett semne hammas o yht hyvä ko jumala luama hamppakki ja viäl pareveki, sill ett semne ei pold koska eik äkseer, niingo esimerkiks se aino paikkamaton hammas, ko hänell viäl on dämä uude, ihmelise hamppa viäres. No, mek kattli stää häne stifthammastas, niingo hän stää nimitt, tunnustli stää ja ihmettlin govast. Ja ihmeline rusting se kyll oliki, piukas se tunnus olevas ja ehi ja kaunis se ol ja patentt kaikim buali. Nii ett kehhu oikke meijä stää täydys, mutt kyll mes se sendän gans sanosi Vilkull oitis päi silmi, ett semne o syndist puhett, ko hän sano stää paremaks ko jumala luama hamppa. Niingon dosi oliki, sill ett olkko semne hammasmestar mikä hän o, nin gyll hän oikken groponikkar sendä o ylimäise isä rinnall. Ja ett se ol syndist puhett, ymmärtä siitäkki, ett Vilkk sai siit rangastukses.
Ja se käve näi. — Yks lauandapäev elokuus, ko Delfin, Tasala Vilku skuunar, ol laustaukse alane ja Vilkull aikka liiknemä, ni hän ja Hakkri Iiro tliiva mnuun dyän ja sanosiva: "Nousest ylös, Kalkke ja sonnust ittes, sill ett ny mennä longreevillt tonnp Pyhämaan gulmill." Nii händ, ja kodei mnuull oll mittäm baremppakan doimitust edesän niinp päevin, ni mnää päätingi lähti heijä fölisäs. No nii, mitäst täst, met toimiti ittellen hiukam brovjantti, jongum botu rommi ja kaks kolm fjäändli sokeri kylmä vasta, niingo ymmärätt ja muut ei tarvittukkan, go meill ol siällp Pyhäsmaas tutt meritorpp, mihi me yässeks meinasi. Siäll met tiäsi saavan gaikengaldast ruakka raha vasta niim bali ko met tarvittingi. Ja nii mes sitt läksi. Meill ol hyvä tuuld, nii ett mes sträkkäsi valla hyvi Järvluado ulknokast Värkknääste noka siutte ja pia mes sillaill olingi vanhoill apajoillan. Mutt tuski me oll saannk komppen ja sänttin kannettu torppaha, ni ruppe Vilkk puhelema, ett tlee vissim baha ilma, kosk stää häne ainoa paikkamatond hammastas mojotta.
— Vai hamppaistas kapteen sen diätä — sanos torpa faar. Ne mar ovakki vast ihmelise hamppa, mutt kyll oike niin dosi ongi, ett paha ilma oikke mes saan däsä, gosk meijän goll o syänn ruaho pisim bäevä niingo hull ja kaikk taeva merkikki osottavas stää sama.
Ja paha ilma oikke siit tuliki niingon dorpan gollkatt ja Vilku hammas ol ennustann. Mutt mikä ol paheve, ol se ettei se Vilku hammas tytynn ainoastas ennustamissehe, muttko se paha rupes äkseeraman gilppa tuulen gans ja mojott ai enemä ja enemä stää myäden gon duuliki friskas. Ja ko meill viime ol oikken däys storm siäll ulkon, ni ol Vilkullk kans semne hamppambolde, ett hän vallan gimaroitt sen gynsis. Ja meijän däydys istu ja kuulustell häne ähkymistäs ja puhkumistas, ko ulkont tuul niin govast, ettei reivill menemist taitann ajatellakka. Eik todika oikke maistunns semsis olois. Mep paningi sitt maat ja jäti Vilkun daistlema hamppas kans ja ajattli, ett kyll yä rauha ja levo fölisäs tua. Mutt ei se tuanukka stää. Seoravan aamunt tuul yht friskist ko ennengi ja Vilku hamppambolde ol jo yldynns semsse voimaha, ett hän ol vallam bualhull sen gans. Ajatelkkast, ko hän ol tuli niim böhköks, ett hän ott palaniandakka rommryypy, pit stää vähä aikka suusas ja pruiskas se sitt ulos jäll, nii ett oikke sydänd viils, ko semmost jumala lahja haaskamist siint täydys katell. Ja viime mnää sanosingi hänell: "Tiädäks Vilkk, me ymmärrän gyll, ett snää olek kovas tuskas eng mes sunkkan dahds snuuld rommi kiälttä, vaikkas sen gaike yksnäs joisi, muttko snää ruppes stää suusas pitämä ja pruiskases se sitt ulos jäll ekkäs niälekkä stää alas, ni semnem beli ei pass lainkka ja jodes snää lakk siit, ni em me anns snuullp pisaraka enä." Mutt kodei Vilkk mnuu nuhtlemistan ottannk kuulevin gorvis, ni sillo mnää käskin dorpa faari ja Iirom biänd kokkoust pitämäm beräkamari ja tuumalema, ett mitä se Vilkun gans oikken dehdä. Ja ko mes siin aikan olin dispundeerann, ni met tlii siihem bäätöksehe, ett me nappangi se harmin gapplem bois Vilku suust.
— Niingo sanott o, vahvist torpa faar sen duamjo ja meinas, ettei meillk kaluist sunkkam buutett ol, ko hänell o nii hyväp plattongi, ett nep pitäväk kii niingo sika leiväst. — Kyll niill vissi hammaski lähte, jos vaa jomnengi miäs haalamisem bääll o, puhel faar.
— No, kyll täsä taas miäst siihen doimehe o, sanos Iiro, ja sitt mes sovesi nii, ett faar pitä Vilkun gäsist kii, mnää väänä hänes leukas auk ja Iiro askroitte se hamppan gimbus.
Sillaill oikke meills se asi klaari ol ja faar läks hakemam bihdeijäs. Oikke ijangaikkise vanha ruastunnuk kiusa ne oliva, vaikk faar nit niin gauhjast kehunn ol, muttko Iiro ol niit jongu aikka takonn nalkutell ja fiilann ja rasvoinn, ni hän meinas, ett kyll ne vaa asjas ajava.