— Jaaha nyp panna viäl enemä häkkä pääll, puhel kusk ja todestakki se vauhum bahus friskas faartti ai vaa. Tiä ol epätasanengi hiuka ja Kyär poukkroitt yhdest vaunu nurkast toissehe. Hän rupes jo ajattleema, ett hän otta kuski niskast kii ja luke sill lai, mutta sillo hän muist, mitä se ol ennustann, jos hän ohjamises häiritä. Ja Kyär ajattel kauhistuksell, mimnen gamal präiskäys se olis, jos se vaun kiäpautais pois tiäld. Eik hän enä päässykkä semsist ajatuksist. Välist häm belkäs, ett jos se kusk sittengin deke jongu virhen, daikk jos joku mutter taikk aksel falska, ni valla mäskin he ovak kaikk — vaunu ja miähe. — Siunakko sendä! ja ny me ole jo Knapernumme ahte niskas. — — Ptruu, ptruu, pysät nyt turkasen gusk, täsä on doist kilomeetri myätmaat ja mutkanen diä — ptruu, ptruuu — — tähä o moni poik ajann ittes hengettömäks. — — — Topp ny jo helkkris! — — — Ei, ei se ko mene vaa ja lissä faartti, lissä ja lissä eik lainkkan dopp. Kas niin, dosa o Luvjan girkk. Kyär ott lakkis pois pääst ja rupes lukema ehtorukkoust ja ko hän sem bäähä ol pääss, ni he olivap Pinkkjärven gohdall Irjantte ja Luvia välisellk kankkall. Ja siint tul händ vasta yks tutt ihmne, Riihilä faar. Hän duns faari ruumiasenost ja hän huus siutt mennes: "Oi, voi, faar kuld, kyll mnää nyp peevelen gelkkaha ole joutunn."
Mutt ko hän ol se saanns sanotuks, ni he oliva vissi jo kilomeettrim bääs faarist ja kaukembanakki. Ja ai vaa mentti enemä ja enemän Gyäri miälest. Ain go joku äkknäisemb mutk tul, nin Gyär tuns ett sisäpualsep pyärä nousiva ylös maast ja ko hän muist mimsen gamalan daitte se maandiä teke Irjanttells, siin Laorlan dalon gohdall, ni ei hän taitann muut ko ruvet valmistama lähtöäs täst suru ja murhe laksost. Hän vaevus polvilles vaunum bohjall ja rupes muistlemam bahoj teoijas. Ja ei hän olis koska luull, ett niit niin gamalam bali ol ollukkan, go niit ny yhtäkkin dul häne miälehes. Hän vallan Kauhistus. — — Ei mutt mnää vast olengi oll oikke aika rakkar, tuumal hän, go hän siin elämätäs ajattel. — Väärä mitta mnää olen gäyttänn ja prakannt toissi heosengaupois, totisestakko mnää ole varas. — — Mnää olen gerran gäräjis, siin Lakari Maija jutus, puhunnp pali enemän, go mnää oikkjastas tiäsingä, mnää ole väärä valan dekki. — Kamala sendä! Ollek stää käsky lainkkan, gon em mnää ol rikkonn. — Annast katto, olengon mahtann murhatakki ihmissi. — Jaa-a, kyll vaa niin gauhja o, etten mnää ols siitäkkä rikoksest puhdas. Jos mnää olsi varottanns stää Olkkari Vikut, ko hän läks — — — voi, voi sendä, voi voi! Kyär paino silmäs kii, sill ett nyt tul juur se Laorla mutk — — — huuh! Kas nii! Ei Kyär oikken dahtonn ymmärttä, ett hän viäl ol hengis, vaunu olivak kallistann nii, ett hän valla ajattel, ett ny nek kaatuva, mutt ei mar kaatunns sendä ja ny he oliva jo liki Maaden gylä. Kyär meinas juur ruveta soimama ittiäs jälls siit, ettei hän varottann Olkkari Vikut, mutt kom bääst se menemä heosines ja reines sinn Oijasaare salmehe, vaikk hän diäs, ett siäll ol sula. Mutt ko heill ol semmost vanha vihan gauna kesknäs, ni ei hän sanonn Vikull mittä ja sinns se sitt men. Sinn men ja sinn jäi — — — Kyär katos ymbrilles ja yhtäkki hän unhott kaikk pahat tekos, ko hän näk ett Lavila aukkjalt tul heone heit vasta. Ähäh, saastane muatt, kylläs nys saap pysätt ja sillo mnää hyppängim bois näist komppeist, ajattel Kyär ja unhott yhtäkkin gaikk syndis. Mutt kui olika, ni heonem bist ittes vähä nätist yli maandiä oja Lavia vainjoll ja automobiil paino ettippäi, nii ett yks firaus vaan guulus, ko he menivä niitten giviste veräjtolppatte siutte. Ja Kyär joudus jällen dunno vaevoihi. Eorjoen girkom bortim biäles hän näk vilaukse siit Lazaruksen guvast, ko siin o vaivastukkin ja sillo hän muist, kui hän ja muup pahailkisep poja yks elokuu ehto oliva viänns se äijän guva jokkehe ja Kyär ol sanonnk, ko se sinnp paiskatti, ett kyll hiuka uimne hänell hyvä tekekin, ko hän goko suvikautte on dosa auringombaistes seisonnt töllöttänn. — Niin, dätä tapaust hän ny muistel, ko automobiil suriste ja fyriste men niingon gulo ylös Vastmäe ahdett ja taas tliiva nek kaikk muukki synni händ ahdistama. — Varas mnää ole ja väärä valan dekki mnää ole ja murhmiäs ja kirko ja kaikem byhäm bilkkaja ja — jeska sendä, vikakost ny o? — Kyär kimmatt syllä verra ylös ja putos niingo säkk vaunuttem bohjahan dakasi.
— Pahuksek kom bitävä maandiändrumppus kamalas ruakos, huus kusk ja sitt mentti jäll.
Kyär pitel paikoijas, jos ne viäl oliva ehijäs sen däräykse jälkken, go hän saann ol ja ihmelist kyll häm bääs siihem bäätöksehe, ett kaikk luu olivap paikallas eik yksikkäm boikk sendä, vaikk nek kaikk oliva arga ja kippjä. Ja ko hän ne luus ol saanns sortteeratuks, ni he oliva jo siutt Taiple ja kusk huus, ett ny hän lissä häkkä viäl yhde eine, ni mennän gahdeksam benikulma tunnis.
— Liss vaa, sanos Kyär — ko ol kaiken doevos kadottann — liss vaa ja aj meijä jongun given gylkke niin gräämiks, ett tuul viä palase eik meist ol huame ehtost jälill muut ko märk plätt.
Ja kusk lisäs häkkä ja vängstiil men go riivat ja Kyär luk synnindunnustust polvisiltta vängstiilim bohjas. Ei hän enä uskaldann ettes katto, muttko ummist silmäs ja luk ittekselles kaikk, mitä hän muist aabeskirjast ja katkesmuksest. Kuik kaua hän stää toimitust siinp pit, ei hän lainkkan diäd, mutt yhtäkki hän lens päin guski istund ja ko hän virgos siit täräyksest, ni hän ymmärs, ett automobiil ol pysänn ja ko hän ava silmäs, ni hän näke, ett he ova Rauman gaupungis, Orelli sillall.
— No, men ny äkkin duama se rautikkos sitt, huus kusk ja ava vaunutte ove.
— Tuama rautikkos! Luuleks snää, pahus, ett mnää tääll asu!
— Misä snää asus sitt? Ensmäises asumukses oikkjall mar snuum bit asuma. Sans sitt, misä se talo o, niim bia mnää snuu sinn lennätä.
— Kyll jää vaa snuuld lennättämät. Em mnää täsä kaupungis as.