Konst läks viämän dervekse ja papukaija maihi ja kovast ilone huushollerska ol, ko hän niin gauni linnu hoittakses sai. Häm baniki häkin goht peräkamari sengim bääll, pes se vesikupi, pan uutt vett siihe ja puhel: "Oi, voi, ole mar snää oikken gori ja raar lind — — mutt kamal nokk snuull o." Ja sitt hän dek vähitellen gaikk muu ehtoaskres, siunas ittes ja pan maat.
Seoravan aamun ol viäl hämy, ko Agaatta heräs siihe, ett seinkell salis hakkas viitt. Hän dahkos unem bois silmistäs, istatt sängylaedall, luk aamusiunaukse ja rupes sukkatas jalkkaha vetämä. Mutt ei hän olis saanns stää viäl kom bualväli säärt, ko hän dykkäs, ett joku huakkas ja sanos: "Varjel meit." Agaatta peljästys, nii ett hänen gätes putosiva hermottoman alas ja hän guulustel korva hörilläs, ett mist semne ään dul. Mutt ko ei mittä vaan guulunn, ni hän lepys vähitelle, vet sukkas polvehe saakk ja rupes toist haparoittema. Mutt sillo sanottim beräldpuald huanett juur niingo joku olis sengim bääll oli: "Sanp päevä — sengim bahapolven goukknokk, sanp päevä — snää raat" — — Ny Agaatta ymmärs, ettei hän äskö erhettynn oli. Häm beljästys nii, ettei kondit tahtonn händ kannattak, ko häm bakistem baedallas läks karamam bakkon, doine sukk jalas, toine gädes ja alushame kainlos. Tämses reedas hän dul naapurtaloho valla hengästynnynn ja pyärys koht, ko häm bääs yli kynnykse.
— Jumal siunakko! huus naapri Maij, ko seisos taka viäres ja liikut aamupuuroas, jumal siunakko, ny on gapteenill valu vallallas. — — Kene mnää nys saan gelloihi menemä ja kuka tota Agaattat hoita? — Mutt ei hän siins sendän gaua fundeerann. Siihem baikka hän jätt Agaatta ja puuros, siäppas vesiämbrin gättehes ja läks kiiruman gautt kapteenin daloho.
Siäll oliva oves selkittömä seljälläs. Maij men vesiämbär kädes ensmäitteks köökkihi. Hän gävel ymbärs laattja ja nuuske. Mutt kon ei hän gräässä siällt tundenn eik valu missä nähn, ni hän men ämbreines salihi. Siäll hän jällk koperoitt joka nurka. — Ei, ei hän siälläkkä löytänn mittä valuvaara merkej eik peräkamari ovestakka mittä sengaldast näkynn. Hän lask ämbris laattjall, ott priisi ja rupes fundeerama, ett tääll o vissingin gäynn ryävrej — Ja taitava oll viäläkkin duallp peräkamaris — mutt olkko, mnää en heit pelkk, meinas Maij ja men peräkamarihi. Hän vet salusiinis siull, ja avo akkna auk, ett tulis valkoseve huanes ja kattel sitt ymbrilles. Agaatta sänkk ol auk, peitt yhdes mytys jalkpääs ja vaatte riipi raapi sängy viäres. Maij ott pranstakan gättes kakluuni nurkast ja syynäs kaikk semsep paika misä pahandekkjä olsivat taitann ollp piilos. Viime hän gykys kattoma, ett olisik nep pistänn ittes sängy all.
— Hyvä päevä! — hän samas kuul sanottavan dakanas. Hän dul oikke iloseks, ko hän meinas, ett ny o joku muukin dull händ auttama. Maij nous ylös ja katos ymbrilles, mutt ei siällk kettä huanes oli. Hän garas akknahan gattoma, ett olik joku siutt mennes huutann hyvä päevä hänell. Mutt ei — ei se ään siäld tull oll — katu ol vallan dyhi.
— Kuule Maij, eks snää raat sanp päevä? kuulus taas yhtäkki hänen dakanas. Maij pyäräytt ymbärs, mutt ei siäll vaan gettä näkynn. Maijam bolve rupesivat tutisema ja kylm hiki pissol häne otalles. Ny Maij ymmärs, ett aave se ol, ko ol Agaattangim beljättänn. Hän goitt lähtip pois, mutt jala oliva niingon gii naulatu laattjaha ja hän väris ko langvyht. Ei hän olis valu eik ryävrej peljänn, mutt — aave, hyijyi — kylmä viluvärek kiipesiväp pisi häne selkruattoas, ko hän ajattel, kenem barihi hän ol joutunn.
— Kuule Maij, puur pala pohja! sanos aave taas.
Maij huakkas, lyyhistys polvilles ja rupes ruaklu'uj lukeman, gonei hän hädisäs saanns sopivema rukkouksem bäähän gii.
Mutt kesken dätä toimitust aave rupes kiroma niin gamalast, ettei Maij koska ollk kuullk kenenkkä nii ruakattomast ja yhtmittan giroleva. Se käve sild aaveld niingo veisate vaa. Olo tunnus Maija miälest niin dylkkjäld, ett hän gokos kaikk voimas viimessem bonnistuksehe ja pääs kom bääsiki lykkämä liässuhu, vaikk hän unhottiki vesiämbrin giirusas.
Naapris ol Agaatta vähitelle virgonn ja ko Maij peljästynnyn ja kovan gohinan gans tul kotti, ni Agaatta rupes juttleman, gui aave häne aamuste ol peljättänn, nii ett hänen däydys paedallas pakko lähti.