Ko maister seoravanp päevänp pääs koulust, ni hän haukkas tulisimas kiiras pualpäevän dapase, laitt pyssys ja laukkus kunttoho ja talutt polkpyäräs pikkuportin gautt kadull. Suleima ei kerjenns syämängän, go hän dahdos oll viss pääll, ettei händ kumminkkan gotti jätet. Sendähde hän jo aikanas ol siirtänn ittes istumam bortimbiälehe ja käve vaa ai joukko haukkumas porsto ove edes, ett maister ymmäräis kiirutta.
Ja ko maister sitt vihdo viime oll tullk kadull ja hypännp pyäräs selkkä, ni yhtenp pyryns siin mentti. Ja Suleima haukus joka ihmist kon gadull vastan dul, niingo hän olis meinann, ett säälist ny ittes vähä siivom buale, nääk kaiketakki snää se, ett mnää ja maister metill ole menos ja meijä on giiru.
Ehtohämys hes sitt pääsiväkki ilma mitan glummej Helistöhö juur nii aikanas, ett maister viäl kerkes saunahangi Helistö faari seoras. — Ja siäläköst sitt puhe luist niild kambraateild. Siällp panttin gaikk mailmam bitimek kunttoho ja ennen gaikki Helistö faar selitt maistrill, misä poikmetäkse oleskliiva ja ming pellon gyljes jäneksi ol, nii ett ne valla ihmisten gondeis loikkroitiva.
Eik olis sitt ihme eik mikkä, ett maister ol kovast hyväll miälellk, ko hän aamuhämys läks mettähä, eritottengin gon daevas ol selkki, eik tuull yhtä einett ja ko sitt viäl yäll ol olis severram bakast, ett ol hiukan grahattann. Suleima poikkes koht tiä siull ja ko ensmäisse aedangulmauksehem bäästi, ni jo algo oikke nätt jänekse ajo. Se ol poikjänes ja vaikk se, niingo niitten dapan on, dek äkkmutki ja piilottel ittes yhtmitta, ni ei Suleima sen gauan gurell andann. Ei ollk kulunnk kahtkymmend minuuttiakka, ennengo maister sai se ettehes ja ammutuks. Maister avo se ja anno Suleimall hänellk kuuluva osas siit ja sitt jatketti jäll jahti. Ja nii hyvä onn heill ol tänäpä, ettei maister muistannk koska enne nii hyvä reissu tehnys, vaikk hän mond kerta ol paliki otuksi saann. Niingo ymmärettäv asi ongin, go Suleima ol yht hyvä linnuj haukkuman go jänestäkki ajama.
No niin, gom bäev ol vähä yli pualill ja maister ja Suleima rupesivak käändymän dakasi Helistöt kohde, ni maistrill ol kolm jänest, neli metäst, kolm musta ja yks naaras, ja pari teert. Maister räknöitt, ko hän siint tallustel torppa kohde, ett hän saa näti rahan, go hän myy kaks metäst, kaks jänest ja yhde deere ja sittengi heill ittell jää liha koko viikoks. Semssi oikke maister fundeeraskel ja ol ilosellp pääll. Mutt sillo Suleima yhtäkkim bääst oikken giukkusen giljadukse ja läks kovast haukkutem bainama sydänmait kohde. Maister pysäs ja meinas, ett ei hän ny enä pidäis jäneksill väli. Mutt Suleima haukund men ain gauemaks ja kauemaks, viime se kuulus sild vuareld, kon gaukanp, pualem benikulmam bääs sulk koko näköala ja hetkem bääst se katos kuulumattomiin sinn vuaren daa.
— Ketum bahus siihe ny viäl tul pränkkämä, harmittel maister ja istatt kive nokkaha odottama, ett Suleima tliis takasi. Mutt vaikk hän odott pualen diima ja odott tiimangi, ni ei Suleimat vaan guulunn.
Ong hän ny niim bahus, ett mnuun goeran jää yässeks mettähän, duumal maister ja läks hiljaksis torppa kohde. Ja hän ol jo tuli liki torpa vainjoit, ko Suleima haukund rupes taas kuuluma ja nys se tul juur händ päi. Se lähen ja lähen ja siins samas maister näk ketu vilaukseld katavpuskis. Häm baiskas pyssys poskell, ammus ja paikalls se jäi. Jäi händ.
Maister meinas, ett ny mar sitt vast paras saalis saattingi ja karas otukses tyä. Mutt kyll häne ilos murheks muutus, ko hän näkiki edesäs — koera. Koer oikke se ol, ruski, pystkorvane goer, kippurhändäne ja levi juav valkost niskas ja kaulas.
Oi nyt turkane sendä, ajattel maister, ny vast klumm tul. Kyll ny meniväk kaikk ne rahak, ko mnää linnuistan ja jäneksistän saa ja kukatiäs jokune sata markka viäl lissängi. — Ja maistri miälehe lykkäs jo, ett mimmost olis, jos hän guappais kaikes hiljasudes se eluka. Mutt häne rehelisytes nous semmost tuuma vasta. Eik hänen gauan darvinnukka siin omatundos kans taisteli, sill ett siins samas siihe ilmestys yks äij, kon gatos händ vähä ihmettleväst ja sanos: "Kukast semne herr oikke on, gon dlee tänn ihmisten goeri ambuma?"
Maister ilmott koht nimes ja asundpaikkas ja sanos, ett erhetykses hän se ammus, ko hän luul sen getuks.