— Ei tee mittä, ei tee mittä. Mnää tlee huamen gaupunkkihi ja sitt saadan dehd räkning. Kyll o vaam baras ett Juljaanaki saa tämä vahingon gradeerat, sillett sanottakko mitä sanota, ni semmost lindkoera ei olt toist kon Gransu.
Ja siihe äij jätt maistri ja men menoijas. Mutt maister seisos niingom buullp päähä lyätt. Hän guul niingom bualhorroksis Suleima haukunan gaukans siullppäi. Hän ajattel, kuip pali pareve sendä olis ollk, ko hän olis andann nuijat Suleima ja jättännk kaikk jahtreisus sikses. Mutt viime hän sendä rauhotus, huakkas kerra ja läks linnuines ja jäneksines Helistöhö.
Hän ol oikke ilonen, go Helistö emänd sanos, ett faar läks naaprihi; hän ei puhunn mittän goko klummistas, muttko giitt yäkortteerist ja läks polkpyärines ja pyssyines ja otuksines kaupunkki kohde.
Ko häm bääs kotti, ni häne trouvas tul kovast iloseks, ko hän näk, kuip pali otuksi maistrill ol. Mutt sitt hän huamas, kui nolo näköne häne miähes ol ja kysys: "Kuule, mikä snuu vaeva, oleks snää kippi? — Ja misä Suleima o? — — Aa-aa, kyll mnää ymmärrä, snää ole ambunns se."
— En, en ois Suleimat ambunn. Sinns se jäi kettu ajama. — Mutt kyll mnää koerangi ambunn ole — viäran goera.
— Siunakko! — — Jouduiks snää maksama se — — kuip pali se makso?
— En diäd viäl. Mutt kyll mar se pali maksa. Se ol kuulem nii erinomane lindkoer. Huame siit tulla makso ottama. — Ja maister heitt ittes soffaha istumam bää roikoksis ja nörkö näkösen. Frouv itk tillitt.
Vihdo viime hes sendä väsysiväs siihe murhettimisse ja menivä levoll. Mutt seoravan aamun maistri frou jo kuude nurkis herätt maistri ja sanos: "Se on dääll nys, se koera omistaja."
Maister pist äkki vaatte ylles ja käsk se viäran dullk kamarihis. Äij tul sisälls, sanos hyvä huamend, nytkäytt niska tas, nii ett tukk lens pois silmild ja sylk truiskautt kakluuni ette.
— Istuma — sanos maister.