Se uus tullvahtmestar ol vanha aliupseer Suamen gaardist, nii ett ol oikke jumala lykk, ett meill ol semne miäs pyydettävän. Ja hän ol koht valmis semssen doimehe ja sanos, ett hän on gymni vuassi nahkpojist kelvolist kanuunaruakka tehn. Mutt hän sanos, ett yht miäst ei taed millän davalls sotamiäheks opetta, sillett ei se sillo saa mittän gäsityst plutuunast ja komppaniiast ja ketjust eik edes rindmastakka, nii ett kyll vähindäs kolm miäst tarvita, ennengo semsest opetuksest mittän dlee. — No, mikäst muuka siins sitt autt, muttko mnuu ja Vilkun täydys ruvet Iirollk kumppniks. Ja sano mnää se, ett vaikk siällt Tasalan duvas yht ja toist toimitust pidett o, ni nii luja vähti ei siäll ol enne eik jälkke ollk, ko se viikkon, go me Iiron gans sotamiähiks ittiän harjottli. Se tullvahtmestar ol koko peto asjas päällp pitämä eik se lainkka stää toindas leikim bääll ottann. Ei muttko haukus meit niingo mikäkin, gon ei kaikk "napletsoo" ja "nakraulli" ja "rusevolno" menn oikke häne miäles jälkke. Hiki tukas mes sai vähdät ja kovas kuris mep pidetti, nii ett me oikke sydämem bohjast huusi "rauttase ratta" joka kert, kon dullvahtmestar tykkäs ett men hyvi ja sanos: "harassoo." "Rauttase ratta" merkitte ryssän giäles niim bali ko, ett ahkerus o meijä ilon. Kaikk käve näättäk ryssängiäli. Ja se tullvahtmestar osas stää niingo me engelskat. Sild tul ryssä vaikk kuip pali ja ko mep pistim "begomiks" plutuunas ja tullvahtmestar hyppäs tool jalkkattes välis meijä edellän, ja ol olevannas upseer ja heose seljäs, ni sillo sild pojald pääs niim bali ryssä, ennengo me liikkell läksi, etten mnää olis koska uskonn, ett stää kiäld saada semne räms yhdellk kertta sanotuks. Ja sillongost tuva laatti tömis ja tomu lens ja kon Dasala muar juur sillon gerra osas tull meit kattoma, ni häm byärys niingon ganamboik, ko se meno näytt nin gauhjam beljättäväld.
Sillaill oikke ja edistymist met tei oikken giitettävällt tavalls sotamiähen daedois ja toimis. Tullvahtmestar ol oikken dytyväine ja sanos, ett ol vahing, etten mek kaikk menns sottaha.
— Em mar menekkä, sanos Vilkk siihe, se o vaaralist leikki, siäll ei pidet kuulem väli vaikk toist suuhu ammutais.
— Ei pidetäkkän, gyll asi tosi o, sanos tullvahtmestar ja sitt hän ilmott meill, ett ny me ole niim bitkällp pääss, ett huameaamust mennä ambumharjotuksehe.
— Jaaha, ny alkaki sitt mnuu opetuksen, sanos Vilkk sillo. Hän go näättäk semnem byssmiäs ai oll o.
Mutt tullvahtmestar selitt hänellk, kuit tärkki asi se o ett osata amppuk komeno jälkke ja ett ambumises vast häne ohjaustas tarvitangi. Ja sitt hän opett meillk koht ne ambumisen gomendsana, ko Vilkk ens ole toimittank kamaris seinäst pyssyngrapa jokatte meijän gätten. "Serenga rotoju", "serenga plii" mnää viäl niist komendsanoist muista ja sem "blii" sanam bääll pit paukattama.
Ko mes se oli ovenn, ni Vilkk tykkäs, ett me oli ansannt todiklasi ja käsk meijän Dasala salihi istuma. Ja ko mes siäll istu ja toda, ni hän dua peräkamaristas yhde vanhan givääri, anda se Iiroll ja sano: "Kosk snää ny oles sotta menos ja sotamiähen daedois hyvi edistynn, ni snuulls suada se kunni, ettäs saa ampput tällk kiväärill. Se o sodas oll ja mnää käytä stää vaan geväsi vesilinnun guvill ollesan, mutt, niingo sanott, snää saas sill ny amppu. Mutt pitelk kaunist stää, sill ett siin o nii hyvä piipp ettei semmost ol toist mailmas, se ei ole nääks rautta mutt kom buhdast teräst. — Ja itt mnää tahdo se ladat."
Ko Vilkk o tämäm buhes pitänn, ni hän dul mnuun dyän ja sanos: "Ja kyll mnää sen dakka, ett siihe luja lading tlee." Sitt hän vei sen giväärim beräkamarihi jäll ja sanos, ett kyll hän se sitt huame fölisäs tua, kom Buamkalljon gedoll mennä ambumharjotust pitämä. Me oll näättäk sopinns siit, ett se Buamkalljon geto paras paikk semssen doimituksehe on, go siäll ennengi sotaväki o ammuskell. Mnää oll oikke ilone, ett Vilkk viivys peräkamaris niin gaua, ettän gerkesin dullvahtmestrillp puhuma, mitä Vilkk mnuull ol sanonns sen givääri ladamisest. Mnuun dul näättäk surk Iirot ko mnää ajattli, ett se Vilkk vissim bistä nii luja ladingi siihen giväärihi, ett Iiro lendä seljälles ko hän se laukase. "Kyll se asi korjatuks saada" vastas tullvahtmestar mnuum buhessen ja sitt me rupesi muist asjoist puhelema. Mutt ko Vilkk ol tullp peräkamarist salihi ja rupes tullvahtmestrill linnustuksestas jahtama ni mnää pisti ittem beräkamarihi, oti sen giväri seinäst ja koiti, ett olik se ladingis vai ei. Ei ollk kosk heng käve läpitt, ko mnää piipum bää suuhum bani ja puhalsi. Sillo mnää nappasi seinäst Vilkun gruuttsarven, gaasim bualem biolist kruutti pyssyhy ja löim brannstaka varrell aika tukom baperi topningiks. Mnuun däydys prannstakka käyttä, kon en löytänn laastikku mistä. Sitt mnää meni salihi jäll istuma ja oll miälisän, ettän oll saannp pyssy ladinkkihi ennengo Vilkk siihen gerkes Porvo mitallk kruutti ajama Iiron durmlukses. Ja sitt me istusi jäll ja todasi ja jaarittli. Kyll mnää se näi, ett tullvahtmestariki ittes välillp pist peräkamariin, ja ajattli, ett hän o ny vissin gattomas, ett oling mnää ladanns sem byssy. Ja oikke mnää luuli arvannunikkin, gosk tullvahtmestar nauro niin meinavaisest, ko mnää hänells silmätän vilkutin, go hän dul peräkamarist.
Seoravan aamun mes sitt läksim byssyinem Buamkalljon gedoll ja Vilkk anno Iirolls se suuren givääri. "Snää tiädäk kaiketakki, ett se o ladingis?" sanosi mnää sillo Vilkullk, kom belkäsi, ett pia hän mene ja tahto ottas se mnuu ladingin ulos ja pann omas sijaha. "Tiädän gaiketakki mnää se", räyhäs Vilkk vastaukseks ja sitt mentti.
Ko mep pääsim baikall, niin dullvahtmestar pan meijä siihen metäreunall rivihi seisoma, Iiron geskell ja Vilkun doisell ja mnuu hänen doisellp pualelles. Sitt hän asett laudambääm bystöhöm biäne matkam bäähä meist, komens ens "smirnaa" ja sitt "palba serengoju", "serenga plii" ja sillo met täräyti. Mutt harvo mnää ole semmost jymäyst kuullk, ko se Iiron givär anno. Mnuu olivak korvan valla lukus ja pään sekasi ja tyhmä näköseld se Vilkkuki näytt, ko hän gatos mnuu ja sitt me rupesi Iirot siit meijä välistän hakema, mutt siin ol tyhi paikk vaa eik Iirot missä näkynn.