— Mitä harjalissi? mek kysysi, vaikk mek kumbakin goht ymmärsi mitä tapattunn ol.
— Mitä harjalissi — vastas Iiro ja kräväs korkki ulos portviinpotu suust — ettäk tep pöhköse ymmär, ett mnää sotamiähem besti ole ottann. Näättäk asja lait o semne, ettei merellp pääs sen gorkkjamallk kon gapteeniks, vaikkas kui rehkeisisi, mutt sotamiäs se poik nouse kraadeis nii, ettei sill ol mittä määrä, pääse majuuriks ja everstiks ja kopraaliks ja kenraaliks ja keisriksikki niingo se Napuljoon Punapart esimerkiks.
— Kyll snää oles se Napuljoon, ett — sanos Vilkk siihen, go Iiro tek piänem byssäykse ja katos talisills silmilläs, ett ming vaikutukse hänem buhes meihin dek. Ja sitt hän jatko.
— Napuljoon, mnää en ol mikkä Napuljoon, ko Iiro mnää ole, Hakkri Iiro, ja snää olet Tasala Vilkk, mutt tiäds se, ett ko snää solkka jossa mädändynys astjahaaskas Rauma ja Saksa väli ja komenak korkkendas 13 miäst, ni sillon dämä poik hallittekim bataljooni ja siljä mnää tee, jumalist, kuis siljä mnää tee. Kaikk kaupungi mnää hävitä, nii ettei niis pidk kivi kivem bääll olema, kaikk muup paitt Rauma, se mnää säästä — niin guingasteten säästäis ja sinn mnää siirän gaikk kirko ja linna muist kaupungeist ja Raum tlee suureks ja kunnjaha ja ko mnää kuale, nii Naulamäell rustatan gomjas muistpatsas ja siihen girjoteta suurillk kulttasillp pookstaaveill ett: "Täsä lepä — Hakkri — (hikk) Hakkri — Ii — ii — Iiro —"
Ja siihe Iiro nukus eik heränn, vaikk häm butos toolild laattjaha.
— Nii ai lepäki, sanos Vilkk, nous ylös ja läks ulos tuvast ja mnää menim beräs. Ja nii harmeisan me oll etten mes sanakan doisillen sanonnk, ko nyäkkäsim bäätän vaa yhde einen, go me erosi ja läksi huilama.
Mutt kyll mes se sija seoravan aamuns siit asjast juttli. Nii händ, juttli oikke ja olin giukkussi. Vilkk kävel ettittakasin Dasala sali laattjallk kädes seljän dakan, sylk ja kirol, mnää istusi akkna edes toolill ja trumbutim Borilaiste marssi klasiruuttuhu ja sali nurkas istus Iiro, pitel päätäs ja koitt pittä ittiäs ylhäll vaikk kaikest kuulus, ett hän gadus kauppatas. Mutt vast aik sitt hiire haukotellk, kom bää on gati suus. Kaikkjast enimäm bit sendän Dasala muar vähti. Hän dul joukko salihi ja haukkus Iiro oikkem bahambäeväseks ja joukko häm bist ittes taas peräkamarihi, vet ulos piirongiloodas, koperoitt ja hak vanhoj säästöijäs ja ko hän ol saanns sem bestirahan däytte, ni häm ban liinam bäähäs, tul salihi, anno viäl yhde oikke aika ripitykse Iiroll niingo vissemäks vahvudeks ja sitt hän läks ulos ovest ja sanos, ett hän repi silmäp pois pääst sild värvrild, jos ei se ot takasi stää Iirom besti.
Mutt ei se ottann. Hetkem bääst muar tul takasi rahoines ja ko mek kysysi, mitä värvär ol sanonn, ni muar sanos: "Kyll mar sen diätä mitä semne hunsvott sano." Nauro hirvittel se vaa ja ko mnää kiukustusi ja seliti hänell, mikä hän oikke o, nin dämä pahus kehta sanno: "Kas tualuandossi ihmissi keisar tarvitteki voidakses antta mahomettlaisillf fliiteihi" ja rupes tarjoma mnuulls sotamiähem besti. Semne raat ja hirvhammas! Vai sottaha mnää ny viäl viädäis, vanh ihmne ja hyvä kristitt kans miälestän. Mutt kyll mnää sill uutskotill annongi semse ulossedeli, ett hän vissin diätä karahtääris.
No, mitäst täst, ko mes sittkaiki neljä oll siin hetke itteksen fundeerann näit asjoit, niim byssä Vilkk Iiro ette ja sano: "Niingos kuule, Iiro, ni asi o auttamaton, snää joudu nys sottaha ja taita se reis snuull opiks ollakki, josas siäld hengis pala, mutt kuit tahanas, ni Raumam bojist ei pid armeijall häppjä tleema ja sendähde mnää ole ajatell, ett snää es lähds sinn vallan diätmättömäns sotamiähen gomenoist, muttko snää ruppe nyk koht ittiäs niit varte valmistama, opeta ittes äkseerama ja ambuma ja päälsem bäätteks nälkkä kärsimä ja selkkäs saama — nii, nii älä yhtä siin möris, kyll net taedo vaan gaikk sodas tarvita. Kaikeks onneks meill on däälls se uus tullvahtmestar, se opetta snuull äkseeramisen daedo, ambuma mnää opeta snuu itt ja mitä niihim muihi opetuksihin dlee, niim bidä mek kahde mnää ja Anundilan Galkke — muar kolmanden — niist huale."
Kyll Iiro vastan goit pulitta, muttko Vilkk pit asjas pääll ja selitt ja selitt hänellt tarkotukses, nii hän rupes vihdo viime ymmärtämä, ett hyätty hänell niist Vilku meiningeist ol ja ko hänell ol vaa viikk aikka siihen go hänem bit lähtemä Helsinkkihi ja siäld Turki maall, ni me rupesin goht toimeihi.