Herashöödingi muuttorpaatt
Naapurkaupungi herashööding ol vuaskaussi souttas sohlann ja seilannk kränittän huvilas ja kaupungi väli. Ja ai hän ol hyvim berillp pääss. Ei hän ollk koska hiljastunn raastuvaoikkeude istunoist maanandaisi vaikk joukko ol hiuka lystikim bidett sunnundaehtosins siäll herashöödingi huvilas, niingo ymmärettäv asi ongin, gon gerra suvilystis olla. — Sillaill oikke. — Eikä oll mittä suuremppa klummi koskan dull ja jos päätäkki joskus hiukam borott semsten galaasette jälkke, niin gyll raerituule ja soutaminen daikk skuuteist venuttamine semsep piäne vaevap pia lopetiva. — Nii ett kaikim bualin dytyväine herashööding ol huvilahas ja paattihis ja aeroihis ja seileihis.
Mutt sitt ruvettin gohisema aviiseis ja kalaaseis ja misä vaan gaks taikk usseman gaupungi herroist satusiva yhten dleema, ett ny ei tarvitt enän genenkkä soutta eik seiletten gans präsät, ko ol keksitt semne mäsiin, go o niim biänen gokkone, ett se mahtu vaikk soutpaattihi eik stää tarvitt puills syättä, mutt ko anda sill vaam biänen dilka valuöljy nokkaha, ai jo se käy huhki niingo riivatt. Ei herashööding tämssi jutuj alus ottann oikke uskoakses, muttko ol pari vuatt kulunn ni jo niit semssi masiimbaatej sanotti olevan Durus vaikk kuip pali ja yks kaunis päev, ko herashööding kryssäskel vasttuules huvilatas kohde, nin dotisestakko hän näke piäne, valkosem baatin, gon dlee, nii ett vesi keulas kohise ilma seilej, ilma aeroj ja ilma mittän gorsteeni. Ol, pahus soikko, juur jämtt niingo joku näkymätön gäsi stää olis kuljettann eik siit mittä äändäkkän guulunn ennengo se ol häne siuttes menn ja pääss tuulem bääll. Sillo siäld kuulus jotta hakkamist ja tuiskautt ai se yhtmitta jottam biänd saungräässäki, mutt ei stää tuli niingo valulaevois korsteenist muttko ahterist ja juur vede rajald.
— Klookk kapen o, saamaren glookk kapen — puhel herashööding ja vauhkottel stää, nii ettei huamannt tuulembuuska, kon dul Lammaskari nokan dakka, ennengo se jo kallist hänem baattias, niim ett se ott hyvä ryypy leembualeld.
— Kas niin, geikatan däsä väärimbuali viäl tomsen durkase uudeaikkase masiimbaatin dähde, puhel herashööding, piukott klyyvarskuutti, vääns bummin geskellp paatti ja anno paattis käänttät toisell laedall, nii ett seil est häne näkemäst koko tua uudeaikkase otukse.
Mutt vaikk se nys sitt olikim bois häne silmistäs, ni ei hän sild stää pois miälestäs saann. Yälläkkin, go hän heräs, ni hän ajattel, kuip pahukse nätist tomsell muuttorpaatills sendäm bääsis kulkeman gaupungi ja huvila väli. Ja ko seorhuanes taikk muuhall istutti ja praakkaskeltti, niin gyll vaa ol niingo noidutt, ett semssi muuttorpaateihi herashööding lopuldakki sai ne jutu menemä.
— Älä semssi fundeer, sanos hamingapteen sitt kerran, go niist jäll ol tullp puhe. — Älä niit fundeer, pränkkrustingej ne ova.
— Vai meinas snää nii, ett ne ovap pränkkrustingej.
— Meina mnää nii, ja se ongin diädäks totinen dosi. — Kuulestis, tunneks snää Sundbergska. —
— Jaa, ett jos mnää tunne Sundbergska. — — Een, — en mnää händ tunn.