— Isä, sanoo hän äkisti isälleen, joka juuri on lopettanut aamiaisensa ja sytyttänyt päivän ensimäisen sikarin — hän näet mittaa aikaa sikareilla — isä, näin niin paljon unia viime yönä. Näin unta tuoleista ja viheriäisestä matosta ja peilistä ja kellosta ja uunista ja luukuista ja komerosta!
Ja hän hyppää uunin luo, missä aamutuli loimuaa ja räiskyy, ja heittää kuperkeikan sen edessä. Hän pitää uunia ja sen edustaa huoneen arvokkaimpana ja tärkeimpänä paikkana.
Isä nyökäyttää päätään ja nauraa hänelle sanomalehtensä reunan yli. Ja poika nauraa myöskin, nauraa hillittömästi; täyttä kurkkua. Hän on siinä ijässä, jolloin nauru on vain ilon ilmaisu, eikä ilmaise havaittuja naurettavaisuuksia. Kun hän tässä muuanna iltana seisoi ikkunan luona ja nauroi kuulle, niin se ei tapahtunut senvuoksi, että kuu hänen mielestään oli lystikäs, vaan senvuoksi, että se tuotti hänelle iloa pyöreällä, kiiltävällä naamallaan.
Naurettuaan kyllikseen, nousee hän polvilleen tuolille ja osoittaa muuatta taulua seinällä:
— Ja sitten minä näin eniten unia tuosta taulusta, sanoo hän.
Taulu on valokuva-jäljennös eräästä vanhasta hollantilaisesta maalauksesta: "Palava kaupunki".
-— No, minkälaista unta sinä sitten näit? kysyy isä.
— Sitä minä en tiedä.
— Muistelehan!
— Niin, näin unta, että oli tulipalo, ja että minä taputtelin koiraa.