— Mutta muutenhan sinä tavallisesti pelkäät koiria?
— Niin, mutta tauluissa olevia koiria minä sentään uskallan hiukan taputella.
Ja hän nauraa ja hyppii Ja tanssii.
Sitten hän tulee isän luo ja sanoo:
— Isä hyvä, ota taulu alas. Tahdon, että isä taas näyttää minulle taulua niinkuin eilenkin.
Taulu on uusi tulokas huoneessa; se oli tullut edellisenä päivänä. Muihin kuviin ylt'ympäri seiniä on poika aikoja sitten tutustunut. Hän tuntee setä Strindberg'in ja setä Soppihurrin [Schopenhauer] ja setä Napolionin ja ruman Goethe-ukon ja isoäidin nuorena. Mutta palava kaupunki on uusi, ja onpa se muutenkin paljon hauskempi taulu kuin nuo muut. Isä tekee pikkupojan mieliksi ja ottaa taulun seinältä, ja he nauttivat siitä yhdessä. Leveän joensuun yli, joka kiemurtelee merelle päin, ja on täynnä veneitä ja aluksia, kulkee silta, jossa on pyöreät holvikaaret ja päädyssä torni. Vasemmalla rannalla on palava kaupunki: rivittäin kapeita taloja, joilla on suippopäädyt ja korkeat katot, kirkkoja ja torneja; toinen toistensa ohi juoksentelevia ihmisiä vilisee, tuli- ja liekki-meri, muureja vasten pystytettyjä tikapuita, hevosia, jotka pillastuneina juoksevat vetäen täriseviä kuormiaan, rantalaituri täynnä tynnyreitä ja säkkejä ja kaikenlaista romua, joella joukko ihmisiä veneessä, joka on kaatumaisillaan, sillan yli juoksee ihmisiä henkensä edestä, ja lähinnä etualalla on pari koiraa, jotka nuuskivat toisiaan. Mutta kaukana taustalla, missä joensuu levenee merelle päin, on taivaanrannalla aivan liian pieni kuu kalpeitten pilvien usvassa, ja se katselee kalvakkaana ja surullisena kaikkea tätä surkeutta.
— Isä, kysyy pikkupoika, miksi kaupunki palaa?
— Joku on pidellyt varomattomasti tulta, sanoo isä.
— Kuka on ollut varomaton.
– Niin, sitä nyt ei voi niin varmaan tietää, näin kauan jälkeenpäin…