— Kuinka kauan jälkeenpäin?
On monta sataa vuotta siitä, kun tämä kaupunki paloi, sanoo isä.
Tästä poika ei tule hullua hurskaammaksi, sen isä kyllä hyvin tietää, mutta jotainhan hänen on vastattava. Poika istuu hetkisen hiljaa ja miettii. Uusia ajatuksia ja käsityksiä asioista liikkuu hänen aivoissaan ja törmäilee vanhoja vastaan. Hän näpertelee pienillä sormillaan palavaa kaupunkia peittävää lasia ja virkkaa:
— Niin, mutta sehän paloi eilenkin, ja tänään se myöskin palaa.
Isä koettaa selittää eroa taulujen ja todellisuuden välillä. Tämä ei ole mikään oikea kaupunki, hän sanoo, tämä on vain taulu. Oikea kaupunki on palanut aikoja, aikoja sitten. Sitä ei ole enää olemassa. Ihmiset, jotka juoksevat tuossa huitoen käsillään, ovat kuolleet eikä heitä enää ole olemassa. Talot ovat palaneet. Tornit ovat sortuneet. Siltakin on poissa.
— Ovatko tornit palaneet kumoon vai kaatuneet kumoon? kysyy poika.
— Ne ovat sekä palaneet että kaatuneet.
— Ovatko höyrylaivatkin kuolleet?
— Laivatkin ovat poissa jo aikoja sitten, sanoo isä. Mutta eivät nuo ole höyrylaivoja, ne ovat purjelaivoja. Höyrylaivoja ei ollut olemassa siihen aikaan.
Pikkupoika pistää alahuulensa pitkälle eikä näytä tyytyväiseltä.