Karl kysyi, teeskennellen äänensä vakavaksi:
— Sano minulle, Sibylla, ketä minä sitten tulen rakastamaan?
— Oi, mistä minä tiedän… Jotakuta, joka vielä on pieni tyttönen ja juoksentelee lyhyissä hameissa ja poimii kukkasia niityltä. Ja joka tällä hetkellä nukkuu pienessä valkoisessa vuoteessa kuutamossa, jossain kaukana täältä…
Tuulenpuuska sai veden karehtimaan.
Karl sanoi:
— Ja sinä Sibylla siis luulet, että minä olen rakastava häntä enemmän.
Sibylla nyökkäsi:
— Luulenpa melkein niin, sanoi hän. Viimeinen rakkaus on aina suurin. Etkö sitä tiedä? Minä kun luulin, että sen saisi oppia koulussa nykyään. Sinä tulet rakastamaan häntä niin, että olet vallan järjiltäsi. Ja hän on imevä kaiken veren sydämestäsi. Ja sitten, kun sydämesi on ehtynyt, silloin hän ei tietysti tiedä, mitä tekisi sillä enää kauvempaa. Ja silloin hän heittää sen sikojen eteen. Ja alussa tuntuu sinusta hiukan ihmeelliseltä — kulkea ilman sydäntä. Mutta ajan pitkään se on sinulle terveellistä. Sillä silloin järki palaa vähitellen. Ja sitten sinusta tulee majuri ja eversti ja kenraali ja sinä saat suuria kauniita ritarimerkkejä, ja silloin sinä tulet niin iloiseksi. Ja sitten sinä naurat kaikelle, ja sitten sinä kuolet. Ja sitten ei ollut mitään enempää. Tulkaahan nyt lapset, niin käymme sisälle saamaan kupin teetä ja voileivän.
Hän nousi.
Hän kulki edellä Fredrik Vellingkin kanssa.