Sairas lapsi kannettiin sohvalta vuoteellensa ja kärsi siinä, päästämättä hiiren hiiskaustakaan, suurta tuskaa ennenkuin sääri oli saatu oikeaan asemaansa ja sidotuksi paperikansiin.
Hra Jansen ei ollut huoneessa kun tämä työ tehtiin. Kun kaikki oli järjestyksessä tuli hän sisään, seisoi pään-aluksen takana ja katseli kauan tytärtänsä sill'aikaa kuin ystävällinen tohtori tahtoi saada hänen asemaansa niin mukavaksi kuin mahdollista, puhuen että hänen nyt ei tarvinnut oppia lukemaan, koska oli itse sidottu kuin kirja, kaikella kunnialla liisterineen päivineen, nyt hänen vaan pitäisi maata ihan liikkumatta eikä ajatella yhtään mitään, niin viisaus tulisi ihan itsestään.
Ellen makasikin liikahtamatta ja näki paljon vaivaa, voidaksensa olla ajattelematta. Ja kuitenkin tuli hänen mieleensä aina tuo juttu kirjasta. Oliko hän todellakin nyt muuttunut kirjaksi ja eikö hänen enää tarvinnut lukea! Vaan olihan se mahdotointa! Tiesihän hän että nimensä oli Ellen ja että hän oli pieni tyttö. Vaan kuitenkin takeltui hän tuohon ajatukseen. Hänen päänsä oli muka suuri paksu kirja, lehmät tulivat kääntämään sen lehtiä ja Andreas sai suurella vaivalla niitä pois ajetuksi.
Se oli kuumeen houreita. Sitä kesti pari päivää, ja näiden kuluessa isä istui lakkaamatta vuoteen vieressä ja piti huolta siitä, ett'ei Ellen liikuttaisi kipeää jäsentänsä houreissansa.
Näin heräsi Ellen eräänä aamuna ja ymmärsi kuinka asian laita oli. Suuressa nojatuolissa, jossa oli korkea selkäpuu, istui isä kasvot päivää vasten; valo, joka tuli puoleksi lasketun kartiinin alta, valaisi niitä. Hän oli hetkeksi ummistanut silmänsä. Sairas oli maannut niin rauhallisesti.
Ellen katseli tarkasti isänsä kasvoja ja ajatteli että oikeastaan oli kummallista, ett'ei hän ennen ollut nähnyt niitä. Kuinka vieraat ne kuitenkin olivat hänelle! — Ja ne näyttivät niin ankarille, vanhoille, huolistuneille nuo kasvot, vaikka hän tiesi että isänsä ei ollut vanha; sen oli Lypsäjä-Tiina sanonut usein kyllä, ja joka kerta lisännyt, että oli kumma kun ei kartanonhaltija nainut uudestaan; olihan hän mies parhaimmassa ijässään.
Ellen makasi siinä ja ajatteli tätä hetken aikaa. Silloin juolahti mieleensä että hänellä kerran oli ollut äitikin, niin oli ainakin Lypsäjä-Tiina kertonut. Kummallista, että hänellä oli ollut äiti, jota hän ei ollenkaan tuntenut, eikä koskaan ollut nähnyt. Kyllä kai hän kuitenkin oli ollut olemassa, tuo äiti, arveli Ellen, ja oli myöskin rakastanut häntä, isää, tuossa nojatuolissa; sillä kun ihmiset olivat naimisessa, niin rakastivat he toinen toistansa, oli Lypsäjä-Tiina sanonut.
Isä ei ollut ajanut partaansa pariin päivään. Se pisti esiin joka paikassa kasvojen alapuolella ja hiustupsu oli valunut otsalle. Oliko hänen, Ellen'in äiti todellakin rakastanut isää?
No niin, siitä oli pitkä aika. Mutta kuitenkin!
Hän katseli ylös kattoon ja tietämättänsä hiipi mieleensä yksinäisyyden tunne. Talonkoira Tyra, lehmät, hevoset, lampaat, siat, pienet porsaatkin, Liina, isä, kaikkien antoi hän mielessänsä kulkea ohitsensa ja kaikissa oli joku vaillinaisuus. Ett'ei löytynyt ainoatakaan, jota hän olisi oikein rakastanut!