Hän meni ovesta ulos ja heitti sen kiinni jälkeensä niin että pamahti.
Ellen katseli hämmästyneenä ylös irvi-kuvistansa. No, kyllä kai hän pian palajaa! Mutta kun kului neljännestunti eikä Henrik palannutkaan, rupesi asia näyttämään arveluttavalta Ellenin mielestä.
— Tyhmä tyttö! Tyhmin mitä hän eläissänsä oli tuntenut!
Hän rupesi miettimään kuinka monta hän mahdollisesti oli eläissänsä tuntenut, ja kun hän, purren kynä-varttansa, tuli siihen päätökseen, ett'ei voinut olla niin varsin suuri eroitus heidän ikänsä välillä, niin hän suuttui. Ei, hän oli tyhmä poika!
Hän otti läkkiastian ja tyhjensi sen kirjoitusviholle, pani tämän kiinni ja hyppäsi ikkunasta ulos tarhaan. Henrik oli kiinni saatava, vaan hän ei ollut siellä ulkona. Ellen hyppäsi aidan yli, ajatteli sitä kertaa, jolloin viimein oli hypännyt sen yli ja toivoi tapaavansa Andreasta.
Ehkä oli Andreas niityillä. Ellen juoksi nopeasti sinne päin, missä näki lehmiä kuin kirjavia pilkkuja etäältä. Kun hän saapui sinne, näki hän Andreaksen. Tämä istui mättäällä, heilutti sarakeppiänsä ja söi voitaleipää.
— Hyvää päivää, Andreas, kuinka jaksat?
Hän lakkasi syömästä ja pudotti keppinsä.
— Kiitoksia, hyvin vaan. Oletko sinä terve nyt?
— Olen; voithan sinä nähdä sen.