— Nyt olen nuhdellut Henrik'iä; ei hän enää ole sinua kiusaava. Näytä nyt että tahdot olla pieni hyvä tyttö!
Ellen nousi kun isä oli mennyt. Hänen äänensä oli ollut niin hellä ja hänen kätensä oli levännyt niin köykäisesti hänen päälaellansa; isän sanat olivat soineet niin ystävälisiltä ja puolustavaisilta.
Mutta mitä tämä oli? Olihan hän lyönyt Henrikiä ja olisi itse tarvinnut nuhdetta … niin, mutta Henrik oli soimannut häntä!… Ja hän oli kiusannut Henrikiä…
Hän olisi mielellään puolustanut itseänsä. Kaikki sitä tahtovat ja
varsinkin lapset. Mutta rakkaus totuuteen oli Ellenissä voimakkaampi.
Hän oli nyt joutunut väärälle kannalle ja vetänyt Henrikin mukaansa.
Hän tahtoi sisään Henrikin luo ja soi että Henrik häntä löisi.
Vaikka Tiina koetti häntä pidättää, meni hän kuitenkin huoneesen. Hän avasi oven. Henrik istui pöydän ääressä pää käsien nojalla ja tuijotti alakuloisesti eteensä.
Ellen lähestyi aivan hitaasti, seisahtui keskellä lattiaa ja juoksi sitten oikein karkaamalla Henrikin kaulaan.
Tämä koetti irroittaa itseänsä, mutta tyttö kiertyi kuin käärme hänen ympärinsä ja istui viimein hänen syliinsä. Silloin pojan mieleen hiipi outo tunne, jota hän ei sinä hetkenä ymmärtänyt, mutta hän punastui kuitenkin, vähän säikähtyneenä siitä, ikäänkuin ei olisi ollut kaikki, niinkuin pitäisi olla.
Hän asetti tytön tuolille viereensä. Ellen piti hänen kädestänsä kiinni ja kysyi oliko hän kovasti suuttunut häneen.
— En nyt enää! vastasi hän. Enkä minä oikeastaan ole ollut niin suuttunut kuin murheellinen!
— Murheellinenko? kysyi Ellen.