— Niin, näetkös … olisi ollut eri asia jos minä esim. olisin ollut sun veljesi.
— Miksi niin?
— Etkö ymmärrä … että kun isäsi sanoo semmoista minulle, huolimatta siitä olenko sitä ansainnut vai en, niin minun asemani täällä tulee vielä tukalammaksi!
— En ymmärrä!
— Sinä oletkin vaan pieni tyttö!
— Ethän sinäkään niin suuri ole. Et ole vielä ripillä käynyt!
— Älkäämme siitä riidelkö. Minä olen täällä niinkuin armosta, ymmärrätkös!
Ellen katseli häntä hetken aikaa epäillen. Ja vihdoin hän sai kun saikin jonkinmoisen käsityksen asiasta.
— Sinä olet täällä minun luonani! sanoi hän niin totisesti ja vakaasti ett'ei suinkaan olisi luullut hänellä olevan mitään yhteistä sen läkkisen kirjoitusvihon kanssa, jota Henrik piteli kädessänsä.
Henrik hymyili tuolla hajamielisellä tavallansa. Hänen hymynsä muistutti Lokakuun auringosta, johon ei ole varsin kauan luottamista.