— Sinä Henrik menet varmaankin leikkuusen huomenna?
— Menen!
— Sitten sinun täytyy tänä iltana kertoa tuosta vanhasta kartanosta, joka oli täällä. Sinä kerrot niin kauniisti siitä.
Henrik oli vaipunut mietteisin. Hän oli kaukana vanhasta kartanosta, kaukana uudessa testamentissa.
Kun Ellen ei saanut mitään vastausta, kääntyi hän pahoillansa pois. Vaan koska Henrik ei näyttänyt tulevan sen hupaisemmaksi, laski Ellen kätensä polvilleen ja rupesi laulamaan laulua, jonka oli kuullut väen tuvassa ja monta asiaa lensi sill'aikaa hänen päänsä läpi.
Kun palasi karua ja pimeni yö
Mä itkien odotin siellä,
Ja kun oli loppunut päivän työ
Mä vuoteella valitin vielä.
Hän vastaan tuli, hän katsonut ei,
Loi syrjähän silmänsä; tiennyt
En oisi mä kaikki! Hän rauhani vei,
Ja siitä on vuosia vierryt.
Kaks' kieltä on suussa tuon pettäjän
Mist' toinen vei mielenkin multa.
Oi, vaikka hän tiesi mun lempivän,
On hänellä toinen jo kulta.
Vaan joskin mun suruni kuolohon vie,
Jos tylsäksi mieleni vuoli:
Hän rakkahin kaikista mulle lie,
En ikänä toisesta huoli.
Henrik heräsi unelmistaan.