Et tiedä kesän tullen
Min syksy tuottavi!
Jo ehkä tänä yönä
Sua kutsuu tuomari.
Pukusi huonon koitat
Sä vaippaan kätkeä,
Vaan kerjäläisen nuttu
On vihdoin näkyvä.
Jos aurinkokin laski,
On moni vartia,
Mi sydän-yöllä tutkii
Jokaista soppea.
Kas, illan hetket rientää,
Soi ääni kellojen!
Oo valmis joka hetki,
Lähenee viimeinen.
Laulettuansa hän nousi. Ellen jäi istumaan, veti jalat allensa ja liikkui edes-takaisin.
— Se käy niin hitaasti ja siitä tulee mieli niin oudoksi! sanoi hän.
— Eikö se ole kaunis mielestäs? kysyi Henrik äreästi.
Hän alensi toista olkapäätänsä vähän ja pani päänsä kallelle.
— Sanoakseni totuuden, niin pidän Tiinan laulua parempana!
Henrik tuijoitti melkein kauhistuneena Elleniin. Mutta Ellen katseli hymyillen ja niin viattomasti hänen kasvoihinsa, niin tietämätöinnä rikoksestaan, että Henrik kauhistuksen sijassa tunsi sääliä ja paitsi sitä vielä toistakin tunnetta, jota hän olisi ollut ensimäinen kieltämään ja viimeinen ymmärtämään jos olisi viitattu siihen. Ja kuitenkin tuo salakähmäinen hellä tunne asui vakaantumattoman pojan sydämessä, jossa se kuiskasi että Ellen, joka tuossa istui sammuvassa iltavalossa, suuret tummat silmät häneen luotuna, tuuhea tukka valuen alas niskaa myöten, hienosti muodostetuilla päivettyneillä kasvoilla, jotka eivät enään olleet ainoastaan lapsellisia, ja hienoilla käsivarsilla, paljaat olkapäihin asti, väkevät jos kohta hienot, — että tämä puoleksi haaveellinen olento, joka niin lujamielisenä kulki maailman läpi ja aina tiesi mitä hän arveli kaikista asioista ja mitä hänen oli tekeminen; että tämä keijukainen, joka samalla oli niin inhimillinen, oli hänet valloittanut ja ahdisti häntä tällä vallallansa tavalla, joka hänestä jo nytkin tuntui pääsemättömältä. Rakkaus tällä ijällä on kaikissa tapauksissa onnetoin. Tarvitaan yhtä paljon järkeä kuin sydäntä rakastaaksensa eikä samalla siitä kärsiä.