Henrik oli tuskauntunut ja tyytymätöin. Ja kuitenkin olisi hän mielellään vielä hetken aikaa tahtonut seisoa Ellen'in edessä.
Mutta nyt Ellen nousi, sysäsi tukkansa taaksepäin ja pudisti päätään niin että kiharat taas levisivät ja tummana kehyksenä ympäröivät kasvoja, joidenka muoto siitä tuli vielä haaveellisemmaksi ja silmät vielä loistavammiksi.
— Menkäämme sisään! sanoi hän. Kaste on jo laskenut, minä olen ihan märkä selästäni!
Ellen juoksi edeltä, Henrik ramusi jälessä. Kun olivat tulleet kartanoon, seisahtui Henrik ja pidätti Ellen'in, sanoen:
— Kuules Ellen, sinun pitäisi ottaa kelvollisia runokirjoja kirjakaapista tuolla sisällä. Ja sitten saisit koettaa unohtaa runot väentuvasta. Ei ne ole kauniita eikä ne sovi sinulle!
Kun kalkki muut kartanossa olivat levolle menneet, meni Ellen puoleksi riisuttuna kynttilä kädessä jokapäiväis-huoneesen ja avasi kirjakaapin. Se nirisi ja narisi niinkuin olisi tahtonut panna vastalauseensa tätä häiriötä vastaan monivuotisessa rauhassa. Ellen katseli kummastellen kaikkia näitä sidotuita ja nidotuita kirjoja, jotka osasivat kertoa niin paljon. Nyt hän oli aivan ylpeä lukemistaidostansa ja otti joukosta tusinan kirjoja, joissa hän huomasi olevan runoja. Ne, jotka eivät runoutta sisältäneet, pisti hän ylenkatseella paikoilleen jälleen. Sitten palasi hän kamariinsa, pani pitkäkseen sängylle ja veti peitteen päällensä.
Kynttilä seisoi niin rauhaisasti keltaisella valollansa pienellä yö-pöydällä. Ellen tarttui kirjoihin yksittäin ja luki vähän sieltä täältä. Kaksi niistä oli ihan yhtäläiset ja sisälsivät semmoista, kuin Henrik oli laulanut. Niiden kanssa oli hän pian valmis. Puolia, niin enemmän kuin puolia, toisten kirjain sisällöstä hän ei ymmärtänyt, mutta kun hän suotta koetti laulaa värssyjä aivan hiljaa, niin se onnistui paremmin.
Niin hän makasi hehkuvilla poskilla ja kuume veressä ja luki ja lauleskeli siksi kun kynttilä yht'äkkiä leimahti ja samassa valittavalla äänellä sammui.
Ellen säikähtyi ja huomasi että ensimäinen päivänvalo valaisi sitä osaa huoneesta, joka oli lähinnä ikkunaa. Valtimuksellinen tunne käski hänen kätkeä nämä kirjat, ett'ei kukaan arvaamatta löytäisi niitä, kun myöhemmin aamulla häntä herättäisivät. Hän tuuppasi kaikki kirjat sänkyyn ja riisui vaatteet päältänsä.
Hän istui hetken aikaa sängyssä ja katseli itseänsä uteliaasti. Vaan yht'äkkiä hän säikähtyi, katseli nopeasti taaksensa ikkunaan päin, kurkistaisiko kenties joku lintu tai muu elävä olento ikkunasta sisään. Vaan ulkona oli kaikki hiljaa ja äänetöintä, ainoastaan päivä katsoi ikkunasta sisään aivan pienillä unisilla silmillä, katseli lasta, jolla ensi kerran oli ollut neidontapaisia tunteita ja nyt kiireesti veti peitteen päälleen. Samassa kun heittäysi pitkälleen huudahti Ellen hiljaa, sillä hän satutti itseänsä kirjoja vastaan, joita ei muistanut olevan siinä.