Hra Jansen kuunteli tohtoria, hämmästystä taikka mielipahaa ilmoittamatta:

— Ihmiset näkevät niin paljon vaivaa toisten asiain tähden. Mutta jos te, tohtori, tahdotte järjestää tuota asiaa, niin olkaa niin hyvä, ja kiitoksia vaivastanne. Minulla on ollut muuta ajateltavana!

Lääkäri, joka oli leskimies ja lapsetoin, tuli eräänä kauniina aamuna yhden hevosen vetämissä vaunuissaan noutamaan lasta, imettäjää ja mejerinhoitajaa. Rauha ei ollut vielä vahvistettu viimeiksi mainittujen välillä, mutta tällaisessa juhla-tilassa semmoiset unhoitetaan ainakin juhlamenojen kestäessä. Ajettiin kirkolle. Imettäjä kantoi lasta, mejerin-hoitaja myssyä, tohtori oli kummina ja pappi risti lapsen. Tiellä sovittiin siitä että pienokainen saisi nimen Ellen. Mejerinhoitaja oli uppiniskaisesti vaatinut pitempää ja paremmin soivaa nimeä, mutta tohtori rakasti vanhoja runoja ja yhdestä semmoisesta hän oli ottanut nimen Ellen ja pappi vahvisti sen.

Kun taas seisottiin kirkkomaalla ristiäisten jälkeen, tuli hra Jansen. Hän oli käynyt kanervakankaan yli. Ihmisiä kirkkomaalta tuli häntä vastaan. Hän tervehti jäykästi, meni seuransa kanssa vaunuin luo ja sanoi joitakuta sanoja tohtorille.

— Hän sai nimeksi Ellen! sanoi tämä.

Hra Jansen hengitti nähtävästi helpommin.

— Minä kävin niin rajusti sentähden että pälkähti päähäni siellä kotona että … s.o. minä pelkäsin että hänelle annettaisiin äitinsä nimi!

Vuosi kului toisensa perästä. Kehto oli aikoja sitten pantu ylisille ja oli ollut kissojen asuntona jo monta sukupolvea. Lapsen imettäjä oli jo kauan ollut poissa. Hän oli mennyt, niinkuin oli tullut. Eräänä päivänä hän oli hoksannut että hänen aikansa oli ohitse ja oli ilmoittanut sen kartanon isännälle. Tämä oli antanut hänelle säästöpankki-kirjan ja lisännyt että hänelle arvattavasti olisi hyödyllistä, jos hän voisi taivuttaa itsensä ja miehensä siihen päätökseen, että muuttaisivat likimäiseen kaupunkiin ja aloittaisivat jonkinmoista pientä kauppaa.

Imettäjä oli käännellyt kirjaa käsissään ja viimein pyytänyt "oikeita" rahoja. Niitä hän oli saanut ja oli sitten mennyt ulos talosta, suuri nyytti kainalossa. Tultuansa maantielle pani hän nyytin erääsen pensaasen ja palasi lapsenhuoneesen, missä pieni Ellen kulki tuolilta tuolille erään piian läsnä ollessa. Mustaverinen imettäjä otti lapsen syliinsä ja suuteli sitä niin hartaasti, että lapsi rupesi itkemään.

Silloin koetti hän saada sitä vaikenemaan, ja kun se onnistui, kääntyi hän piian puoleen ja sanoi uhkaavalla äänellä: