— Nyt sinä vastaat hänestä ett'ei hän putoo kaivoon, eikä suohon, eikä pääse hevostalliin. Taudit eivät häntä uhkaa, sillä hän on imenyt minun rintojani. Vaan kaikki, joka muuten voi hänelle tapahtua, on tuleva sinun pääsi päälle ja minä olen sinua merkitsevä siitä, muista se!
Tämä oli pitempi sarja sanoja perätysten, kuin kukaan ihminen kartanossa oli kuullut imettäjän suusta. Vaikea on sanoa vaikuttiko tämä niin mahtavasti piikaan että hän sen kautta tuli tarkemmaksi ja huolellisemmaksi kuin piiat tavallisesti ovat, tai seurasiko hyvä onni muuten nuorta Ellen'iä retkillänsä. Varmaa vaan on ett'ei mitään tapahtunut hänen lapsuutensa aikana, josta hänelle olisi ollut pahoja seurauksia. Hän ei pudonnut kaivoon, eikä suohon, eikä hevonen häntä potkaissut. Hän kasvoi pitkäksi ja hoikaksi, mutta samalla voimalliseksi ja kestäväksi. Ei mikään lapsentauti ollut heikontanut hänen ruumistansa. Kun hän joskus oli vilustunut ja saanut kuumetta, pantiin hän vuoteelle, houraili pari tuntia, nukkui, ja nousi seuraavana päivänä niin raittiina, kuin tuuli, joka kävi kankaan yli. Silmin-nähtävä oli että imettäjän maito oli ollut parempaa laatua kuin mejerin-hoitajan. Tuon hauskan vanhan-piian aika kartanossa oli myöskin lopussa. Eräs vanhan-puolinen naapuritalollinen oli jo kauan aikaa ollut niin mieltynyt mejerinhoitajan juustoihin, että hän viimein, kun ei hän muulla lailla voinut itselleen saada hänen taitavaa kättänsä, teki korkeimman tarjouksen, minkä taisi tehdä tästä kädestä: hän tarjosi mejerin-hoitajalle itsensä tiloineen päivineen.
Mejerinhoitaja oli suostunut ja Ellen oli nyt jätetty melkein ihan itseksensä. Hän näkyi joka paikassa kartanon-omistajan tiluksilla, vaan ei käynyt kenenkään tielle eikä häirinnyt mitään työntekoa. Hän katseli kaikkea omituisella totisella tarkkuudella, leikki ja jutteli itsekseen, oli ystävällinen vä'elle, jonkatähden kaikki häntä rakastivat, vaan ei hän ketäkään pitänyt erittäin hyvänä. Kun hän oli kymmenen vuoden vanha tiesi hän lukea ulkoa kaikki kartanon hevoisten ja lehmäin, lampaitten ja sikojen nimet. Hän tiesi mitkä linnut tulivat kevään ennustajina ja mitä työtä kullakin vuoden-ajalla tehtiin. Hän tunsi tienoota kauas ylt'ympäri, oli monta kertaa ollut meren rannalla kun ko'ottiin hauraa ja joka kerta oli hän ihmetellyt sen suuruutta ja että se pauhasi niin kummallisesti. Hän osasi matkia sitä ääntä ja monta muutakin ääntä. Kun suinkin oli mahdollista oleskeli hän ulkona, talvella hänen rakkahin paikkansa oli väen lämpösessä tuvassa, jossa hän puhui niinkuin miehet ja oppi pitkiä surullisia lauluja pii'oilta. Kuului hyvin kummalliselta kun pieni kymmen-vuotias lauloi kaikesta tuosta onnettomasta rakkaudesta ja tuota surusävelistä valitusta, joka on omituinen pohjoismaiden asukkaille ja niin hyvin sointuu yhteen aution unisen talvimaiseman ja kesän lyhyen ilon kanssa. Mutta tästä seurasta hän eroitettiin. Eräänä lauantai-iltana oli muutamia miehiä ollut markkinoilla ja olivat palanneet vähän humalapäissä. Väen tuvassa syntyi riita, mustasukkaisuudesta, niinkuin myöhemmin saatiin selville. Suuri väkevä mies oli pahasti rääkännyt kilpailijaansa, ja voitettu oli vaipunut laattialle poikkilyödyllä nenäluulla. Tyttö oli eräästä nurkasta katsellut tappelua. Pelkäämättä ja huutamatta oli hän seurannut tätä näytelmää mielenmaltilla, jota olisi luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Ainoastaan kun voitettu kaatui ja tyttö näki hänen veriset kasvonsa oli hän noussut pystyyn ja säkenöivin silmin katsellut raakaa tappelijaa, jonka, nyt kun oli myöhäistä, toiset miehet ottivat takaa kiinni. Samassa ovi aukeni ja hra Jansen astui sisään. Tuvassa valitsi heti äänettömyys. Hän silmäili eri joukkoja siinä siksi että silmiänsä nurkassa kohtasivat pienet vaaleat kasvot, säkenöivillä silmillä. Hän kävi nopeasti laattian yli, tarttui tyttärensä käsivarteen ja talutti häntä ulos ovesta ja sisään talon jokapäiväishuoneesen.
— On parasta että tästälähin pysyt erilläsi väestä! sanoi hän harvapuheisella tavallansa.
Hän aikoi mennä, mutta seisahtui ja taputti tytön päätä.
— Ethän sinä ole pelästynyt?
Ellen ei vastannut, vaan katseli isäänsä suurilla silmillä.
Hra Jansen meni väen tupaan.
Ellen kuunteli. Hän kuuli isänsä syvää ääntä ja meluavaista vastausta. Sitten melske ja jyrinä. Hän juoksi ikkunalle, joka oli pihalle päin, ja tuli sinne juuri kuin mies heitettiin ulos tuvasta ja pyöri päistikkaa alas kivisillalle. Ellen taputti käsiänsä, mutta lakkasi samassa; isä oli taas huoneessa.
— Siis, Ellen, me emme enää mene väen tupaan!