Tähän kirjeesen tuli jonkun ajan kuluttua vastaus, johon Ellen ei ollut oikein tyytyväinen, niin että hän taas pian kirjoitti. Sillä lailla päästiin joulun yli lakkaamattomalla kirjevaihdolla, ja kevät läheni lähenemistään. Nyt tuli Ellen kärsimättömäksi. Hän kirjoitti lyhyen totisen kirjeen rakastajalleen, jossa hän käski tämän tulla kotia ja omituisella tavallansa selitti hänelle että eräällä tanskalaisella kankaalla käveli häntä odottamassa tyttö, joka oli jokseenkin eriskummallisella tavalla häneen sidottu ja nyt tahtoi että tämä side vahvistettaisiin taikka — kohta katkaistaisiin.
Tämä vaikutti. Seuraava kirje määräsi päivän, jolloin Henrik palajaisi. Kotimatka kävisi Hamburg'in kautta, sieltä uutta rautatietä myöten pohjoiseen päin ja postivaunuissa kaupungista kartanoon.
Ellen oli nyt taas tyyni, ja iloinen. Nyt kaikki oli päätetty, Henrik tuli ja Ellen ei epäillyt että, kun Henrik kerran olisi kotona, hänen kyllä onnistuisi hajoittaa sekä kotimaiset että ulkomaiset sumut Henrikin kipeästä mielestä. Ellen ei vielä ollut ruvennut mihinkään, joka ei olisi häneltä onnistunut.
Oli taas pääsiäispäivät. Lumi ja kylmyys, nuo suosimattomat vieraat, olivat jo paenneet. Kevään viheriäiset esikot ilmestyivät kaikkialla, ilma oli kuiva ja täynnä tuoksuja kaikista nesteistä, joita aurinko pusersi ulos. Täällä kankaalla ei huomattukaan ett'ei metsä vielä ollut viheriäinen. Täällä ei ollut metsää ja ainoastaan muutamia puita, jotka eivät koskaan olleet oikein viheriäisiä. Luuli olevansa keskellä kevättä ja siinä luulossa leivosetkin livertelivät kahta iloisemmin. Varpuset lentelivät ulos-heitettyin hernevarsien ympärillä ja Ellen itse juoksi kuin kili, melkein niinkuin lapsena polkua myöten rakastajaansa vastaan.
Ellen oli käynyt pitkän matkan ja oli nyt sillä kohdalla, missä haara-tie poikkesi suurelta tieltä. Siinä hän seisahtui ja hengitti syvään, katsoen käden alta, jota käytti auringon varjoksi, ja tuon varman hienon käden alla levisi purppurahohde kaulalle ja poskille. Hän oli kaukana nähnyt postivaunut.
Hän hyppäsi tien viereen ja kätkeytyi suuren mättään taakse. Vaunut lähestyivät; Ellen tunsi hänet, vaikka tuuhea parta peitti hänen kasvojansa. Hän mietti hengähtäen josko se Henrikiä kaunisti tai ei, ja tuli siihen iloiseen päätökseen, että se häntä kaunisti. Vaunut lähestyivät yhä; Henrik katseli maisemaa ja sillä hetkellä rauhallinen tunnustuksen hymy kirkasti hänen kasvojansa. Ellen hyppäsi ylös, lensi tielle ja vaunuihin Henrikin syliin. Tämä syleili äänetöinnä ihanaa neitoa ja änkytti muutamia sanoja, jotka panivat posteljonin pään aivan pyörille, sill'aikaa kun Ellen suuteli Henrikiä ja nauroi ylenmääräisestä ilosta.
— Täällähän olet, olet todellakin täällä, minun oma Henrikini, ja mikä kauhea parta sinulla on!
Noin he istuivat vaihtamassa senkaltaisia tärkeitä mietteitä, suutelivat toisiansa eivätkä osanneet sanoa muuta kuin: olet todellakin täällä! ja: kuinka kaunis sinä olet Ellen! ja: minkä kauhean parran olet saanut! — ja tuota tuommoista, vaikka ajoivat ihan pappilan ja tohtorin asunnon ohitse. Kuka ajattelee pappia ja tohtoria semmoisina hetkinä. Ja sitten olivat kotona.
He istuivat juttelemassa myöhään illalla. Ellen ei ollenkaan koskenut tuohon kipeään kohtaan; Henrik ei ollenkaan näyttänyt sitä muistavan. Hän kertoi asioita niin vilkkaasti ja näytti ajattelevan kaikkea paitsi entisyyttä. Hän eli ainoastaan nykyisessä hetkessä, ajatteli ainoastaan Elleniä, lähintä tulevaisuutta ja että he pian yhdistettäisiin ja hänen rauhaton silmänsä etsi ja löysi lepoa siinä, missä se oli etsittävä ja löydettävä.
Oli jo hyvin myöhäistä kun Ellen katkaisi heidän keskustelunsa: