— Nyt täytyy meidän mennä levolle, Henrik!
— Täytyykö meidän nyt erota? kysyi Henrik alakuloisena.
Ellen punastui, irroitti itsensä hänen syleilyksistään, antoi hänelle viimeisen suutelon ja juoksi nopeasti ulos ovesta, jonka lukitsi toiselta puolelta.
Henrik nousi vitkalleen ja meni vanhaan huoneesensa. Kun hän seisoi siinä ikkunan ääressä ja näki pimeän länsipuolisen rakennus-sarjan, synkistyivät hänen kasvonsa äkkiä. Hän kääntyi nopeasti pois ikkunasta, laski kartiinit alas ja sytytti kynttilän. Hän käveli kauan edestakaisin lattialla, ja kun hän viimein pani maata, olisi näkymätöin katsoja voinut kuulla hengityksestään, jos ei olisi sitä hänen kasvoistaan nähnyt, ett'ei rauha ollut unen kanssa astunut yksinäiseen huoneesen.
Muutamia päiviä sen jälkeen pappi vihki tuon kauniin parin vanhassa kirkossa, joka tätä tilaisuutta varten oli koristettu niin hyvin kuin mahdollista tohtorin ja Tiinan toimesta. Kun Ellen ja Henrik illalla seisoivat morsiushuoneen kynnyksellä, sanoi Ellen pää Henrikin rinnalle kallistuneena:
— Tänä hetkenä minä lupaan sinulle, Henrik, olla sinulle hyvä ja uskollinen vaimo!
Hämmästyneenä Ellenin tavattomasta juhlallisuudesta ja viehätettynä hetken suloudesta, nosti Henrik hänet lattialta ja, puoleksi kantaen häntä sylissään, sanoi hän loistavin silmin:
— Ja minä, Ellen, minä lupaan sinulle että kaikki, mikä mennyttä on, pitää mennyttä olla, sekä että vaan ääretöin rakkauteni on seuraava sinua tämän kynnyksen yli!
* * * * *
Semmoisina hetkinä on annettu ja annetaan monta lupausta. Vanhat sanoivat että Jupiter nauroi niille. Vaan ne ei ole ollenkaan naurettavia. Semmoisissa lupauksissa ilmestyy aina ihmisen parhaimmat tunteet sillä hetkellä; vaan voimia löytyy, jotka ovat noita hetkiä voimakkaammat. Kun Henrik kauan aikaa tuon illan jälkeen oli herännyt äärettömän pitkästä unelmasta, äärettömän pitkästä onnesta, kun ulkonaiset seikat taas rupesivat vaikuttamaan häneen, niin menneistä ajoista palasi jotain, joka ei tahtonut pysyä kynnyksen toisella puolella. Muuan vähäpätöinen sattumus saattoi hänen sisällisen silmänsä eteen erään kuvan, ja siitä kuvasta lähti koko joukko ajatuksia ulos, jotka tunkeusivat hänen ja hänen onnensa väliin. Ehkä hän oli rientänyt liian nopeasti onnensa helmaan; ehkä oli hän liian hartaasti sitä toivonut! Tuo laukaus ajoi häntä vielä takaa.