Tartuimme taas pumppuihin ja olimme saaneet sen melkein tyhjäksi, kun minä annoin peräsimen varren Hans Lauritsenille ja itse Sörenin kanssa menin kannen alle sytyttämään piippuani ja jos mahdollista etsiäkseni jotain muutakin lämmittävää virvoketta. Jens makasi taas siellä alhaalla venheen pohjalla ja taisteli meritautinsa kanssa.
Mennessämme kannen alle sanoi Hans perästä:
Olisi hauska tietää, paljoko kello on. Yö on pitkä ja musta; on niinkuin ei se siitä enää koskaan valkeneisi.
Se oli viimeinen sana, minkä häneltä kuulimme.
Kun nyt tulimme alas kannen alle, seisoin minä lattialla, jalat hajallaan ja iskin tupakkaa piippuuni. Jens makasi penkillä ja Sören istui hänen vieressään ja raapi tulta tikkuun; muistelen hänen sanoneen, että se tikku oli viimeinen.
Kuinkas jaksat, pikku Jens? kysyin minä ja ojentausin tikkua ottamaan.
En muista, mitä hän vastasi. Sen vaan muistan, ett'en saanut piippuani sillä kertaa sytytetyksi. Juuri kuin tikku alkoi palaa ja me voimme nähdä toistemme kasvot, kuulimme ylhäältä kannelta hyökyaallon kohinan.
Jos se sen kestää, niin kestää useampiakin! sanoin minä; sillä en ole ikänäni kuullut hyökyaallon sillä tavalla ärjyvän.
Samassa sammui tulitikku ja me kaaduimme nurin niskoin pimeään ja veteen pää alaspäin ja tallukat ylös.
Sören sai ensiksi sanan suustaan: Venhe on kumollaan; nyt olemme elävältä haudatut!