Kun taas selvisimme seisomaan, ulottui vesi meitä rintaan. Kysyin, missä Jens on, mutta hän ei vastannut.
Kumarruin alas ja haparoin vedessä, ja sain selville, että hän oli kouristautunut kiinni kajuutan kaappiin.
Olimme nyt kukin hetken aikaa tuossa asemassa, mikä lukien pätkän isämeidän rukousta, mikä virkkaen jotain kotiväestään, ja minä puolestani olin sen lisäksi vielä sitä mieltä, että nyt tässä ei auta muu kuin hukkuminen.
Mutta Sören Kappelborgin mieleen johtui, että kajuutan lattiassa pitäisi olla luukku, niinkuin on tavallista tällaisissa aluksissa. Hän tunnusteli nyt käsillään ja löysikin kellarin luukun, joka ennen oli ollut jalkaimme alla, mutta nyt oli päittemme päällä.
Kun vaan nyt löytäisin jotain asetta, jolla sen auki murran! sanoi hän.
Tu'in häntä ja hän sukelti veteen ja löysikin sieltä viimein laudanpalasen, johon oli nauloja lyöty. Sillä sai hän luukun auki ja nyt tuntui meistä olo jo heti paremmalta.
Otimme ensin huostaamme Jensin, joka oli kouristautunut kaappiin kiinni ja oli milloin sen päällä milloin alla ja oli aina vähällä hukkua. Kuulimme hänen pulikoivan vedessä ja kun suolainen vesi aina vähän loistaa, niin näimme hänestä silloin tällöin vilahduksen. Sören käski häntä heittämään kätensä irti ja nousemaan pystyyn, vaan kun se ei auttanut ja hän pöperryksissään yhä vaan kiikkui kaapissa kiinni, niin löi Sören häntä pari kertaa oikein aikatavalla käsiin ja jalkoihin, sanoen, että jo oli siinä kylläksi, kun Hans tuolta kannelta oli mereen uponnut, vieläkö sinäkin tässä laittaut hukkumaan kuin sika tynnyriin. Sillä tavoin sai hän Jensin jaloilleen ja nyt kiipesin minä Sörenin avulla luukun läpi ja koetin laittautua olemaan niin mukavasti kuin mahdollista laivan kellariholvissa.
Ei se muuten liioin mukavata ollut. Mahduin parahiksi köölin alla olemaan, kun painoin pääni polvien väliin ja vedin jalat koukkuun. Ruumiin täytyi taittua linkkuveitseksi eikä toisilla ollut niinkään hyvä olla.
Sören kömpi jälessäni. Hän pisti päänsä ja yläruumiin kahden perimmäisen kaaren väliin; toinen jalka oli hänellä koukussa kupeellaan, toinen riippui kajuutassa. Ei ollut sekään mukavaa; mutta pahinta kaikesta oli, että pää täytyi pitää kajuutan lattiata vasten, jonka sisäpuoli oli täynnä lautain läpi tulleita nauloja, niin että se oli kuin pellavahäklä. Hänen täytyi siis joka hetki pitää käsivarsi päänsä alla kuin tyynynä, joka otti vastaan pistot joka kerta kuin kumollaan oleva alus tyrskähti aallokossa. Niin tuumaili siinä mies, että oli hän ennen mukavamminkin maannut.
Jens Taneren ei päässyt edes niin ylös kuin me muut. Hänen täytyi koko ajan seista vedessä kainaloitaan myöten; pään ja kädet oli hän saanut luukusta sisään. Sen sijaan saattoi hän liikutella jalkojaan ja potkia, kun tuli liika kylmä. Jalkainsa alla oli hänellä kajuutan rauta-uuni, joka oli kaatunut aluksen kaatuessa ja vierähtänyt juuri kellarin luukun alle ihan niinkuin me itse olisimme sen siihen asettaneet. Meritautia ei hän nyt enää juuri tuntenut, ei ainakaan siitä sen enempää puhunut.