Emme me muutkaan juuri pitkiä puheita pitäneet.
Aluksi virkkoi Sören jonkun sanan enemmän kurillaan kuin tarpeen vuoksi.
Täällä haisee perhanasti! sanoi hän.
Ja oikeassa hän olikin. Kellari oli täynnä likaa ja semmoista, jota ei nimeltään mainita. Olisimme varmaankin tukehtuneet, vaikkakin oli tuota joskus ennenkin haistettu; mutta kun aluksen hylky keikkui niin kovasti, saimme joka tyrskäyksessä puhdasta ilmaa sisään. Välistä, kun peräpuoli upposi veden alle, tuli oikein hyvästi tuoretta ilmaa sisään. Joka kerta kuin peräpuoli taas painui alas, pusertui ilma niin kovasti allamme, että se melkein kantoi meitä, ja kun perä taas kohosi, imeytyi ilma pois niinkuin uunin piipussa, niin että oli oikein vaikea hengittää.
Sillä tavoin istuimme koko yön, kunnes rupesimme arvailemaan, että mahtoi olla tiistai päivä.
Kuinka jaksat, Jens? kysyin minä.
Tuossahan menee! vastasi hän.
Mitä mietit, pikku Jens? kysyin taas.
Ajattelen setääni siellä kotona, vanhaa Ole Gaihedeä. Hänen oli aina tapana maata talvella porsaan kanssa samassa sängyssä, että elukalla olisi hyvä olla. Tekisi mieleni olemaan porsaan siassa!
Ei olisi pahitteeksi olo parempi, sanoin minä. Mutta voisi meillä olla pahempikin. Olemmehan ainakin elossa.