Hän oli hankkinut itselleen hyvän, uuden venheen; nyt vannoi hän hankkivansa itselleen eukonkin.
Ja häät pidettiin.
Pariskunta vihittiin tietysti tuolla maalaisseurakunnan kirkossa. Mutta eräs Tiinan läheisistä sukulaisista — morsiamen nimi oli Tiina — oli tahtonut, koska Tiinan vanhemmat olivat kuolleet ja hän oli ravintolan pitäjä Kööpenhaminassa, viettää häät kaupungissa.
Björn oli ollut kovasti vastaan.
Hän oli veljensä kanssa purjehtinut kaupunkiin uudessa purressaan ja ankkuroinut sen Kröijerin torin edustalle. Niels vartioi venhettä, eikä Björn aikonut viipyä maissa enemmän aikaa kuin että solmu vaan ehdittiin solmita.
Sen tehtyä ajettaisiin suoraa päätä kaupunkiin ja astuttaisiin purteen ja purjehdittaisiin "muori" kotiin.
Vaan tätä vastaan oli taas Tiina ja hänen puolueensa. Eihän käynyt päinsä viettää häitä ilman "pitoja"; ja mikä kiire nyt oli heti kohta veteen heittäytyä? Ennätettäisiin siinä vielä sittekin pulikoida! arveli Tiina.
Tätä mielipidettä kannatti tarmokkaasti myöskin Tiinan sukulainen, ravintolan pitäjä, "Kullatun tervakannun" isäntä.
Karhu murisi, mutta älykäs kun oli, vaikeni hän pian. Hän teki salaisuudessa sen, mitä insinöörien tavoin puhuen sanotaan "kontramiimaksi" ja antoi veljelleen viittauksen, että tämä hinaisi "Lentokalan" Toldbodeniin, sijoittaisi sen siellä lossimiesten venhevalkamaan, laittaisi kaikki reilaan lähtöä varten ja sitten itse menisi "Kullatun tervakannun" ravintolaan, joka oli maalaisten, sotamiesten ja sen semmoisten mieluinen käymäpaikka.
Sillä tavoin oli kukin kohdaltaan voitostaan varma; ja niin pidettiin häät. Tuo maalaispappi vihki heidät ensin kirkossaan, tarjosi sherryä kotonaan ja lahjoitti kummallekin hopealusikan muistoksi.